Paavi kansainväliselle Caritakselle: Pyhä Henki tuli tulena, ei tuomaan päiväjärjestystä

Caritas Internationalis, maailman Caritasten kattojärjestö, johon myös Suomen Caritas kuuluu, piti 21. yleiskokouksensa Roomassa 23.-28. toukokuuta. Yleiskokouksen avajaismessun saarnassaan 23. toukokuuta 2019 paavi Franciscus korosti, että kirkon ei pidä keskittyä tehokkuusajatteluun ja organisoimiseen, vaan kirkon elämänohjelma on evankeliumi.

Tämänpäiväisessä Apostolien tekojen lukukappaleessa Jumalan sana kertoo meille kirkon historian ensimmäisestä suuresta kokouksesta. Oli ilmennyt odottamaton tilanne: pakanat tulivat uskoon. Ja syntyi kysymys: pitikö heidänkin muiden tavoin noudattaa myös kaikkia vanhan lain määräyksiä? Oli kyse vaikeasta päätöksestä, ja Herra ei ollut enää läsnä. Voisi kysyä: miksi Jeesus ei ollut jättänyt neuvoa edes tämän ensimmäisen suuren ”väittelyn” (Ap.t. 15:7) ratkaisemiseksi? Olisi riittänyt pieni ohje apostoleille, jotka monta vuotta olivat olleet hänen kanssaan joka päivä. Miksi Jeesus ei antanut sääntöjä, jotka olisivat aina selviä ja ratkaisisivat kysymykset nopeasti?

Tässä on tehokkuusajattelun kiusaus: ajatus, että kirkolla menee hyvin, kun kaikki on hallinnassa, kun eletään vailla järistyksiä, toimintaohjelma aina järjestyksessä, kaikki säänneltynä… se on myös kasuistiikan kisaus. Mutta Herra ei menettele niin; hän ei lähetä omilleen taivaasta vastausta, hän lähettää Pyhän Hengen. Eikä Henki tule tuomaan päiväjärjestystä, hän tulee tulena. Jeesus ei halua kirkon olevan täydellinen malli, joka on mieltynyt omaan organisaatioonsa ja kykenee puolustamaan omaa hyvää nimeään. Voi niitä paikalliskirkkoja, jotka niin paljon kantavat huolta organisaatiosta ja suunnitelmista, pyrkivät selkeyttämään ja jaottelemaan kaiken. Minut se saa kärsimään. Jeesus ei elänyt niin, vaan hän eli matkalla, pelkäämättä elämän järistyksiä. Evankeliumi on elämänohjelmamme, siinä on kaikki. Se opettaa meille, että kysymyksiin ei ole valmiita reseptejä ja että usko ei ole marssijärjestys, vaan ”tie” (Ap.t. 9:2), jota on kuljettava yhdessä, aina yhdessä, luottamuksen hengessä. Apostolien tekojen kertomuksesta opimme kolme olennaista elementtiä matkalla olevalle kirkolle: nöyrä kuunteleminen, yhteisyyden karisma ja rohkeus kieltäymykseen.

Aloittakaamme viimeisestä: rohkeudesta kieltäymykseen. Tuon suuren väittelyn lopputulos ei ollut jonkin uuden määrääminen, vaan jostakin vanhasta luopuminen. Mutta nuo ensimmäiset kristityt eivät luopuneet pikkuasioista: oli kyse tärkeistä, valitulle kansalle kallisarvoisista uskonnollisista traditioista ja määräyksistä. Pelissä oli uskonnollinen identiteetti. He kuitenkin päättivät, että julistus Herrasta tulee ensin ja on kaikkea muuta tärkeämpää. Lähetystyön hyväksi, jotta julistettaisiin kaikille, läpinäkyvällä ja uskottavalla tavalla, että Jumala on rakkaus, voi ja täytyy luopua myös niistä inhimillisistä vakaumuksista ja traditioista, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. On oltava rohkeutta jättää ne. Meidänkin on yhdessä löydettävä kieltäymyksen kauneus, ennen kaikkea itsekieltäymyksen kauneus. Pyhä Pietari sanoo meille, että Herra ”puhdisti sydämet uskolla” (vrt. Ap.t. 15:9). Jumala puhdistaa, Jumala yksinkertaistaa, usein hän kasvattaa poistamalla eikä lisäämälle, niin kuin me tekisimme. Tosi usko puhdistaa kiinnittäytymisistä. Herran seuraamiseksi on kuljettava nopeasti, ja kulkeakseen nopeasti on kevennettävä kuormaa, vaikka se maksaisikin. Kirkkona meitä ei ole kutsuttu liikeyrityskompromisseihin, vaan evankeliumin julistamisen intoon. Ja puhdistuessamme, uudistuessamme meidän on vältettävä näennäisuudistuksia eli sitä, että teeskentelemme muuttavamme jotakin, kun todellisuudessa mikään ei muutu. Niin käy esimerkiksi kun ollaksemme ajanmukaisia kaunistelemme asioita pinnalta, mutta se on vain maskeerausta näyttääksemme nuorilta. Herra ei halua kosmeettista hienosäätöä, hän haluaa sydämen kääntymystä, joka kulkee kieltäymyksen kautta. Perustavanlaatuista uudistusta on se, että lähdemme itsestämme.

Katsokaamme, kuinka ensimmäiset kristityt onnistuivat siinä. Lähtien nöyrästä kuuntelemisesta he saavuttivat rohkeuden kieltäymykseen. He harjaantuivat epäitsekkyydessä: näemme, että kukin antaa toisen puhua ja on valmis muuttamaan käsityksiään. Vain se, joka todella sisäistää toisen äänen, osaa kuunnella. Ja kun kasvaa kiinnostus toisia kohtaan, vähenee kiinnostus itseä kohtaan. Nöyriksi tullaan seuraamalla kuuntelemisen tietä, lakaten korostamasta itseään, viemästä jääräpäisesti eteenpäin omia ideoita, etsimästä hyväksyntää kaikin keinoin. Nöyryys syntyy, kun puhumisen sijasta kuunnellaan; kun lakataan olemasta keskipisteenä. Nöyryys kasvaa nöyryytysten kautta. Se on nöyrän palvelemisen tie, tie, jota Jeesus kulki. Tälle rakkauden tielle Henki laskeutuu ja sitä hän ohjaa.

Sille, joka haluaa kulkea rakkauden tietä, nöyryys ja kuunteleminen tarkoittaa korvien kallistamista pienimpien puoleen. Katsokaamme ensimmäisiä kristittyjä: kaikki vaikenevat kuullakseen Paavalia ja Barnabasta. He olivat viimeisiä tulijoita, mutta heidän annettiin kertoa kaikki, mitä Jumala oli tehnyt heidän kauttaan (vrt. j. 12). On aina tärkeää kuunnella kaikkien ääntä, erityisesti pienimpien ja vähäisimpien. Maailmassa puhuu eniten se, jolla on eniten resursseja, mutta meidän keskuudessamme niin ei voi olla, koska Jumala mielellään ilmoittaa itsensä pienimpien ja vähäisimpien kautta. Ja hän pyytää kaikkia: ketään ei saa katsoa ylhäältä alas. Toista ihmistä on sallittua katsoa ylhäältä alas vain auttaakseen tätä nousemaan ylös; muuten niin ei saa tehdä.

Ja lopulta elämän kuunteleminen: Paavali ja Barnabas kertovat kokemuksistaan, eivät ideoitaan. Kirkko tutkii tilanteet näin; ei tietokoneen edessä, vaan ihmisten todellisuuden edessä. Idoista väitellään, mutta tilanteet erotetaan huolellisesti. Ihmiset ennen ohjelmia, nöyrällä katseella, joka etsii toisissa Jumalan läsnäoloa. Jumala ei asu sen suuruudessa, mitä teemme, vaan kohtaamiemme köyhien pienuudessa. Jos emme katso suoraan heitä, lopulta katsomme aina vain itseämme, ja käytämme toisia tehdäksemme heistä itsekorostuksemme välineitä.

Nöyrästä kuuntelemisesta kieltäymyksen rohkeuteen kaikki kulkee yhteisyyden karisman kautta. Alkukirkon väittelyssä ykseys voittaa aina erot. Kenellekään ensi sijalla eivät ole omat mielipiteet ja strategiat, vaan se, että he ovat ja tuntevat olevansa Jeesuksen kirkko, joka on kokoontunut Pietarin ympärille, rakkaudessa, joka ei luo yhdenmukaisuutta, vaan yhteyttä. Kukaan ei tiennyt kaikkea, kenelläkään ei ollut kaikkia karismoja, vaan jokaisella oli yhteisyyden karisma. Se on olennaista, koska ei voi todella tehdä hyvää rakastamatta todella. Mikä oli noiden kristittyjen salaisuus? Heillä oli erilaisia ajattelu- ja suuntautumistapoja, myös vahvoja persoonallisuuksia, mutta heillä oli voimaa rakastaa toisiaan Herrassa. Näemme sen Jaakobista, joka johtopäätösten hetkellä sanoo vähän, mutta lainaa paljon Jumalan sanaa (vrt. j. 16-18). Hän antaa Sanan puhua. Kun Paholaisen ja maailman äänet johtavat jakautumiseen, Hyvän paimenen ääni muodostaa yhden ainoan lauman. Ja niin yhteisö perustuu Jumalan sanaan ja pysyy hänen rakkaudessaan.

”Pysykää minun rakkaudessani” (Joh. 15:9): sitä Jeesus pyytää evankeliumissa. Ja kuinka se käy? On oltava lähellä häntä, joka on murrettu Leipä. Meitä auttaa se, jos olemme tabernaakkelin edessä ja monien elävien tabernaakkelien eli köyhien edessä. Eukaristia ja köyhät, pysyvä tabernaakkeli ja liikkuvat tabernaakkelit: siellä pysytään rakkaudessa ja omaksutaan murretun Leivän ajattelutapa. Siellä ymmärretään Jeesuksen käyttämät sanat ”niin kuin…”: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä” (Joh. 15:9). Ja miten Isä rakasti Jeesusta? Antaen hänelle kaiken, pitämättä itselleen mitään. Sanomme sen uskontunnustuksessa: ”Jumala Jumalasta, valkeus valkeudesta”; Isä antoi hänelle kaiken. Kun sen sijaan lakkaamme antamasta, kun ensi sijalla ovat omat puolustettavat intressimme, emme jäljittele Jumalan toimintatapaa, emme ole vapaa ja vapauttava kirkko. Jeesus pyytää pysymään hänessä, ei omissa ideoissamme; luopumaan pyrkimyksestä kontrolloida ja hallinnoida; hän pyytää meitä luottamaan toisiin ja antamaan itsemme toisille. Pyytäkäämme Herraa vapauttamaan meidät tehokkuusajattelusta, maailmallisuudesta, kiusauksesta palvoa itseämme ja kykyjämme, pakkomielteisestä organisoinnista. Pyytäkäämme armoa hyväksyä Jumalan sanan osoittama tie: nöyryys, yhteys, kieltäymys.