Niin, mitä me oikein tavoittelemmekaan?

Pääkirjoitus, Fides 4/2020, s. 2.

Korona on pistänyt monet asiat uuteen tärkeysjärjestykseen tai ainakin se on herättänyt monet meistä ajattelemaan, mitä me elämässämme oikein arvostamme. Jotkut ovat enemmän huolissaan omasta tai toisten terveydestä, toiset poikkeusolojen muista vaikutuksista. Yksi tämän tilanteen seuraus, joka minua huolestuttaa, on se, kuinka polarisoitunutta ja toisia tuomitsevaa keskustelu koronan vaikutuksista ja torjuntakeinoista on ollut.

Myös kirkko on joutunut kohtaamaan aivan uudenlaisen tilanteen – vaikka on toki ennenkin ollut aikoja, jolloin kirkot ovat olleet väliaikaisesti kiinni. Mutta yhdestä on pidettävä kiinni kaikesta huolimatta: Kirkko ei ole kirkko, ellei se voi viettää sakramentteja, elleivät ihmiset pääse osallisiksi näistä pelastuksen salaisuuksista. 

Onneksi rajoituksia vähitellen puretaan. Se tarkoittaa, että arkisin ja pian myös sunnuntaisinkin voi taas päästä messuun. Toki etäisyyksistä ja hygieniasta huolehtien ja erityisohjeita noudattaen. Onneksi sakramentteja on voinut pyytämällä saada yksittäin rajoitusaikanakin. [Oman seurakunnan ohjelmasta ja tarkemmista ohjeista kannattaa ottaa selvää seurakunnan kotisivuilta tai seurakuntaan soittamalla.]

Mutta ei meidän katsantomme voi kohdistua vain nykytilanteeseen. On katsottava eteenpäin. Poikkeusoloissakin on tärkeää pitää selkeästi mielessä se koko todellisuus, jossa elämme ja josta me kaikki olemme osallisia, tahdoimmepa sitä tai emme. Eihän elämämme rajoitu vain tähän fyysiseen aikaan ja todellisuuteen, vaan meidät on luotu elämään iankaikkisesti. Maanpäällinen elämämme on vain yksi – olkoonkin tärkeä – vaihe elämämme kokonaisuudessa. Meidän on elettävä kristittyinä silloinkin, kun ympärillämme vallitsevat olosuhteet eivät ole suotuisat.

Marko Tervaportti