Pääkirjoitus 22.1.2021, Fides 1/2021, s. 2.
Vuosi 2021 alkaa maailman yhä taistellessa koronavirusta ja sen vaikutuksia vastaan. Ihmiset ovat joutuneet ainakin osittain vetäytymään normaaleista, perheen ulkopuolisista sosiaalisista suhteistaan. Jäljelle on jäänyt oma ydinperhe tai siihen rinnastuva turvallinen kupla. ”Kuplaksi” laillisia kontakteja joissakin päin maailmaa todellakin kutsutaan. Onneksi Suomessa olemme ainakin toistaiseksi säästyneet radikaaleilta eristystoimilta, lockdowneilta.
Vaikkei se sitä suoraan sanokaan, kirkko kärsii koronasta paljon. Kirkon elämä nimittäin ovat ne ihmiset, jotka osallistuvat sen toimintaan, ennen kaikkea pyhään messuun ja muihin sakramentteihin, tai jotka uskonsa innoittamina opettavat lapsia ja nuoria, auttavat yksinäisiä, sairaita ja vanhuksia tai vain ristivät kätensä kiittääkseen ja ylistääkseen Jumalaa kaikesta hyvästä, niin aineellisesta kuin aineettomastakin. Koronaepidemia on voimakkaasti rajoittanut ihmisten mahdollisuutta käydä paikan päällä, myös kirkossa, tosin onneksi ovet sentään ovat vielä auki. Tyhjä kirkko on silti aina kärsivä kirkko.
Kirkko on tässä tilanteessa havainnut, että on kaikin keinoin tuettava hengellistä elämää siellä, missä ihmiset ovat: perheissä. Tämän lehden takasivulla kerrotaan siksi, että tänä keväänä alkaa perhevuosi, vuosi, jonka aikana kirkko kaikilla tasoilla yrittää palauttaa mieleen avioliiton ja perheen arvoa ja merkitystä ja antaa tukea aviopareille ja perheille.
Kun me nyt ”joudumme” olemaan entistä tiiviimmin yhdessä oman perheemme kanssa, niin on tietenkin todella hyvä ja hyödyllistä, että me entistä selvemmin näkisimme ja ymmärtäisimme, mikä oman perheen merkitys on ja miksi se on niin tärkeä. Ehkä osaisimme jopa olla siitä entistä kiitollisempia.
Ehkä me tämän opetuksen ja tuen vahvistamina todellakin pystymme myös itse kasvamaan ihmisinä, kristittyinä, perheemme jäseninä. Ehkä juuri minä voisin vahvistaa kotini hengellistä ilmapiiriä, rukoilla yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa, rukoilla perheenä. Ehkä kirkko voisi todella kasvaa perheemme keskelle todelliseksi kotikirkoksi, ei vain yhdeksi unohdetuksi krusifiksiksi seinällä tai marianpatsaaksi lipaston päällä.
Vaikka sakramentaalinen elämä onkin välttämätöntä, on tässä tilanteessa hyvä muistaa, että Kristus on keskellämme, juuri siellä, missä me olemme, jos me vain päästämme hänet sinne.
PS. Yhdysvallat sai historiansa toisen katolisen presidentin. Ks. uutinen s. 3.