Helsinki – Turku – Kouvola – Helsinki – pieni ympyrä sulkeutuu.
Jean Claude Kabeza on syntyisin Ruandasta, missä hän eli turvallisen lapsuuden katolisessa kodissa. Hänen isänsä oli apulaislääkäri ja äitinsä opettaja. Perhe muutti isän ammatin mukana, ja Jean Claude muistaa varsinkin kauniin, punatiilisen talon ja siellä viettämänsä onnelliset ajat.
Pakolaiseksi
Vuonna 1994 hänen elämänsä romahti, kun Ruandassa puhkesi verinen kansanmurha. Sadan päivän aikana raaoissa väkivaltaisuuksissa menetti henkensä arviolta 800 000 ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia. Jean Claude perheensä kanssa pakeni maasta ensin Kongon demokraattiseen tasavaltaan, Kongon tasavaltaan ja sieltä Kameruniin. Suomeen hän ja hänen perheensä pääsivät kiintiöpakolaisina vuonna 2005. Äiti ja kolme sisarusta asuvat myös Suomessa, kaksi on naimisissa Ranskassa, yksi Ruotsissa ja yksi Belgiassa.
”Kun menettää kotinsa, oman kotimaan ja melkein kaiken, on sitä vaikea uskoa. Sitä kysyy itseltään, miksi tämä tapahtuu minulle. Sitä kysyy, mitä minulle tapahtuu. Pakolaisuus vie voimat. Uusi elämä on aloitettava nollasta”, sanoi Jean Claude haastattelussa vuodelta 2017, jolloin hänestä oli juuri tehty Pyhän Ursulan seurakunnan kirkkoherra.
Suomeen
Papiksi pääseminen oli hänen lapsuutensa suuri haave. Kodin vahvasti uskonnollinen katolisuus sai hänet haluamaan papiksi, jotta voisi auttaa ihmisiä. Kun perhe pääsi Kameruniin, hän aloitti opinnot seminaarissa. Siellä hän ehti opiskella filosofiaa 1,5 vuotta ennen Suomeen tuloaan. Silloin hiippakuntamme piispa Józef Wróbel SCJ kehotti häntä ensimmäiseksi opiskelemaan suomen kieltä, ja niin Jean Claude tekikin valmistuen samalla sairaanhoitajaksi.
Suomen kansalaisuuden Jean Claude Kabeza sai vuonna 2010. Täällä hänen pappiskutsumuksensa myös syveni, ja hänen ja isä Guy Barbier’n välille syntyi luja ja vahva side, ei vähiten yhteisen kielen, ranskan, ansiosta. Isä Guy oli hänelle hengellinen isä, opastaja ja opettaja, jota hän edelleen muistaa lämpimästi. Piispa Wróbel kehotti häntä myös tutustumaan Pradon seminaariin, missä isä Guy oli aikanaan itse opiskellut.
Jean Clauden viettämä kesä Henrikissä toi hänelle runsaasti ystäviä, ja kun sitten piispa Teemu lähetti hänet hiippakunnan pappiskandidaattina Ranskaan ja Lyonin seminaariin, ystäviä jäi tänne paljon. Pappisseminaarin muut opiskelijat ja opettajat olivat erittäin kiinnostuneita kuulemaan isä Guystä, etenkin he halusivat kuulla isä Guyn toiminnasta Suomessa ja Virossa sekä hänen monista käynneistään Venäjällä. Jean Claude käänsi heille ranskaksi täällä keräämiään ja saamiaan tietoja ja kertoi myös isä Guyn yhteyksistä Emmaus-liikkeeseen.
Papiksi ja kirkkoherraksi
Jean Claude vihittiin diakoniksi huhtikuussa 2016, ja Henrikin seurakunta odotti innoissaan näkevänsä hänet usein alttarilla. Aina ei kuitenkaan käy niin kuin toivotaan, ja uunituore diakoni joutuikin lähtemään Turkuun, missä isä Peter Gebara SCJ kaipasi kipeästi apulaista. Pyhän Marian kirkossa vietetyn pappisvihkimyksen jälkeen isä Jean Claude palasi takaisin Turkuun kappalaiseksi. Hän oli täynnä nöyryyttä ja hiukan pelkoakin, kun piispa sitten syyskuussa 2017 nimitti hänet Kouvolan kirkkoherraksi. ”Olin aivan kauhuissani, ei tämä voi olla totta, enhän minä tiedä enkä osaa mitään” hän sanoi. ”Mutta sitten aloin ajatella, että kun piispa käskee, niin täytyy totella, ja Jumala antaa voimia. Myös muut papit, joiden kanssa puhuin, auttoivat paljon, ja seurakuntalaiset. Me olemme yksi perhe, ja Kouvolassa seurakunta auttoi paljon.”
Kuitenkaan hän ei ollut Kouvolassa kuin pari vuotta, kun piispa jälleen yllätti hänet nimittämällä hänet katedraaliseurakunnan kirkkoherraksi. ”Ei voi olla totta, minä ajattelin, Henrik on suuri ja tärkeä, ja minä en vielä osaa mitään, on niin paljon tehtävää… mutta sitten puhuin taas piispan ja muiden pappien kanssa, ja sain rohkeutta. Kun antaa itsensä Jumalan käsiin, niin hän auttaa ja antaa voimia. Ja seurakuntalaiset ovat ottaneet minut hyvin vastaan, heistä saan paljon rohkeutta. Yritän kovasti tutustua ihmisiin, vaikka seurakunta onkin kovasti muuttunut näiden vuosien aikana. On tullut paljon lisää ihmisiä, eri maista ja kulttuureista, messuja on paljon, työtä on paljon… mutta isä Marco on auttanut ja neuvonut minua, ja myös muut papit, ja seurakuntalaiset… Tarvitsen paljon tukea ja paljon rukouksia!”
Pappeuden lahja
Isä Jean Claude on täynnä nöyryyttä uuden tilanteen edessä. Olla pappi on hänelle suuri Jumalan lahja ja kutsu. Hän haluaa kaikin mahdollisin tavoin olla ihmisten tukena, sillä hän on nähnyt, miten hukassa monet ihmiset ovat. Hänessä hiippakunta on saanut hyvän papin, joka on nähnyt ja kokenut paljon, jolla on edellytyksiä ymmärtää niitä ongelmia, joita tässä pienessä monikulttuurisessa hiippakunnassa esiintyy. Hänellä on myös herkkä korva niille, joiden elämä ei aina jaksa seurata kirkon opetuksia. Hän kantaa huolta kirkkoon liittyvien opetuksesta, haluaa panostaa lapsiin ja nuoriin, unohtamatta senioreja, joiden elokuiseen kokoukseen hän jo Henrikissä osallistui. Johdantokurssilla hänen huomionsa kiintyi siihen, miten runsaasti miehiä oli tullut opetukseen, ja miten monet olivat jo aikuisia, kypsiä miehiä ja naisia.
”Kaikkein tärkein on messu, herkkyys Jumalan äänelle”, hän sanoo. ”Kirkkoherran tehtävänä on Jumalan sanan julistaminen, sielunhoito, sakramenttien viettäminen… ihmisten kuunteleminen, auttaminen ymmärtämään muita… vihalle ja väkivallalle ei saa koskaan antaa periksi, viha voidaan voittaa vain anteeksiannolla.”
Isä Jean Claude ei päässyt vihaa pakoon Suomessakaan, hän oli Turussa, kun siellä tapahtui terrori-isku torilla ja kaksi ihmistä kuoli. ”Vihalle ei saa koskaan antaa periksi” hän sanoo. ”Ei koskaan!” Joudumme lähes päivittäin lukemaan terroriteoista eri puolilla maailmaa, ihmiset ahdistuvat kun eivät voi tehdä mitään. ”Mutta rukoilla voi aina, rukouksella on ihmeellinen voima!” sanoo isä Jean Claude. ”Rukoilkaa puolestani”, hän sanoo vielä haastattelun lopuksi. Ja sitä me teemme, sillä tiedämme, että hän rukoilee meidän puolestamme!
Tuula Luoma OP