Pyhä messu uusien kardinaalien ja kardinaalikonsistorin kanssa
Pietarinkirkko 30. elokuuta 2022
Tämän messun lukukappaleet on valittu ”kirkon puolesta” vietettävän messun lukukappaleista. Niissä meille kerrotaan ihmetyksestä. Paavali ihmettelee Jumalan pelastussuunnitelman edessä (vrt. Ef. 1:3-14) ja opetuslapset, mukaan lukien Matteus, ihmettelevät kohdatessaan ylösnousseen Jeesuksen, joka lähettää heidät
(vrt. Matt. 28:16-20). Kaksi ihmetystä. Syventy-käämme pohtimaan näitä kahta aluetta, joissa Pyhän Hengen tuuli voimallaan puhaltaa, jotta voisimme lähteä tästä messusta ja tästä kardinaalien kokouksesta kyeten paremmin ”ilmoittamaan Herran ihmetekoja kaikille kansoille” (vrt. vuoropsalmi).
Hymni, jolla Efesolaiskirje alkaa, kumpuaa Jumalan pelastussuunnitelman mietiskelystä historiassa. Aivan niin kuin ihaillen katselemme meitä ympäröivää maailmankaikkeutta, niin myös ihmetys valtaa meidät ajatellessamme pelastushistoriaa. Ja niin kuin kosmoksessa kaikki liikkuu tai pysyy näkymättömän painovoiman mukaisesti, niin Jumalan suunnitelmassa kautta aikojen kaiken alku, olemassaolo ja päämäärä on Kristuksessa.
Paavalin hymnissä tuo ilmaisu – ”Kristuksessa” tai ”hänessä” – on kaikkien pelastushistorian vaiheiden perusta. Kristuksessa meidät on siunattu jo ennen luomista, hänessä meidät on kutsuttu, hänessä meidät on lunastettu, hänessä kaikki luotu tulee jälleen yhdeksi, ja meidän kaikkien lähellä ja kaukana, ensimmäisten ja viimeisten, on määrä Pyhän Hengen kautta ylistää Jumalan kunniaa.
Tämän suunnitelman edessä meidän on ylistettävä Jumalaa (vrt. IV viikon maanantain laudeksen responsorium): ylistys, siunaus, palvonta, kiitollisuus Jumalan teoista. Ylistäminen syntyy ihmetyksestä; niin kauan kuin ylistys ammentaa voimansa ihmetyksestä ja sitä ravitsee tämä sydämen ja hengen perusasenne, se ei muutu pelkäksi tavaksi. Haluan kysyä meiltä jokaiselta, teiltä, rakkaat veljet kardinaalit, piispat, papit, sääntökuntalaiset ja Jumalan kansa: miten on ihmetyksen laita? Tunnetko sitä joskus? Vai oletko unohtanut mitä se merkitsee?
Tämän ihmetyksen ilmapiirissä siis käymme Paavalin hymnin alueelle.
Kun taas käymme lyhyen mutta syvällisen evankeliumitekstin pariin, yhdessä opetuslasten kanssa vastaamme Herran kutsuun ja menemme Galileaan. Jokaisella meistä on oma Galileansa historiassaan, se Galilea, jossa havaitsimme Herran kutsun, meitä kutsuvan Herran katseen; palaten tuohon Galileaan, hänen osoittamalleen vuorelle, koemme uutta ihmetystä. Tällä kertaa emme ihmettele pelastussuunnitelmaa itsessään, vaan sitä vielä yllättävämpää tosiasiaa, että Jumala tekee meidät osallisiksi tähän suunnitelmaansa: näemme apostolien lähetystehtävän ylösnousseen Kristuksen kanssa. Tuskin voimme edes kuvitella, mitä yksitoista opetuslasta tunsivat kuullessaan nämä Herran sanat: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa” (Matt. 28:19-20). Lopussa hän tekee lupauksen, joka antaa toivoa ja lohdutusta – tämän aamun kokoontumisessahan puhuimme toivosta –: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (j. 20). Näillä Ylösnousseen sanoilla on yhä, kahdentuhannen vuoden jälkeen, voima saada sydämemme hakkaamaan. Emme lakkaa ihmettelemästä Jumalan tutkimatonta päätöstä julistaa evankeliumi koko maailmalle alkaen tuosta kurjasta opetuslasten joukosta; evankelista Matteushan sanoo, että muutamat heistä epäilivät (vrt. j. 17). Tarkemmin ajatellen sama ihmetys valtaa meidät, jos katsomme meitä tänään tänne kokoontuneita, joille Herra toisti nuo samat sanat, saman lähettämisen! Jokaiselle meistä ja meille yhteisönä, kollegiona.
Veljet, tämä ihmetys on pelastuksen tie! Pitäköön Jumala sen aina elävänä, sillä se vapauttaa meidät kiusauksesta ajatella, että hallitsemme kaiken ja olemme ylhäisiä; se vapauttaa väärästä turvallisuudentunteesta, että nykyään on toisin eikä enää niin kuin alussa, nykyään kirkko on suuri ja vahva ja me olemme korkeassa asemassa sen hierarkiassa ja meitä puhutellaan ”teidän korkeutenne”… Onhan siinä tottakin, mutta myös paljon petosta, jolla Valheen isä aina pyrkii maailmallistamaan Kristuksen seuraajia ja tekemään heistä harmittomia. Kutsumuksemme kohtaa maailmallisuuden kiusauksen, joka vähä vähältä vie meiltä voiman ja toivon ja estää meitä näkemästä Jeesuksen katsetta, kun hän kutsuu meitä nimeltä ja lähettää meidät. Sitä on kalvava hengellinen maailmallisuus.
Jumalan Sana herättää meissä uudelleen ihmetyksen siitä, että olemme kirkossa, siitä että olemme kirkko! Palatkaamme alkuun, kasteemme ihmetykseen! Se tekee uskovien yhteisöstä puoleensavetävän ensin heille itselleen, sitten kaikille: se kahtalainen salaisuus, että Kristuksessa olemme siunattuja ja että Kristuksen kanssa menemme kaikkialle maailmaan. Tuo ihmetys ei vähene vuosien kuluessa eikä heikkene, kun vastuumme kirkossa kasvaa. Ei, Jumalan kiitos. Se voimistuu ja syvenee. Olen varma siitä, että tämä koskee myös teitä, rakkaat veljet, joista on tullut kardinaalikollegion jäseniä.
Iloitsemme siitä, että tämä kiitollisuus on yhteistä meille kaikille kastetuille. Meidän on oltava kiitollisia pyhälle paavi Paavali VI:lle, joka osasi välittää meille tämän rakkauden kirkkoa kohtaan: rakkauden, joka ennen kaikkea on kiitollisuutta, kiitollista ihmetystä kirkon salaisuudesta ja siitä lahjasta, että saamme olla kirkon jäseniä, osallisia ja myös yhteisvastuussa siitä. Kiertokirjeensä Ecclesiam suam johdannossa – tuon ohjelmallisen kiertokirjeen hän kirjoitti
Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikana – paavi Paavali VI:n ensimmäinen ajatus oli: ”että kirkon on oltava syvemmin tietoinen itsestään… alku-perästään ja lähetystehtävästään”. Hän viittaa juuri Efesolaiskirjeeseen, “suunnitelmaan, jonka
Jumala on ikiajoista asti pitänyt salaisuutenaan… jotta se tultaisiin tuntemaan… kirkon kautta” (vrt. Ef. 3:9-10)”.
Rakkaat veljet ja sisaret, tätä on olla kirkon palvelija: on osattava ihmetellä Jumalan suunnitelman edessä ja tässä hengessä rakastaa syvästi kirkkoa, valmiina palvelemaan sen lähetystehtävää missä ja miten Pyhä Henki tahtoo. Sellainen oli apostoli Paavali, kuten hänen kirjeistään näemme: hänen apostoliseen intoonsa ja huoleensa seurakunnista liittyi aina, tai pikemminkin sitä edelsi, kiitollinen ja ihmettelevä ylistys: “Ylistetty olkoon Jumala…”, täynnä ihmetystä. Ehkä se on hengellisen elämämme mitta ja lämpömittari. Toistan kysymyksen, rakas veli, rakas sisar, kaikille meille yhdessä: miten pystyt ihmetykseen? Oletko tottumuksesta kadottanut sen? Pystytkö yhä kokemaan sitä?
Olkoon niin meillekin! Ihmetys. Olkoon niin kaikille teille, rakkaat veljet kardinaalit! Hankkikoon tuon armon meille puoltorukouksellaan Neitsyt Maria, kirkon Äiti, joka ihmetellen tutkisteli ja kantoi kaiken sydämessään. Olkoon niin.
Franciscus