Pääkirjoitus, Fides 2/2022, s. 2. 25.2.2022.
Kun tämä lehti tulee painosta, Venäjä on jo saattanut hyökätä Ukrainaan, tai sitten ei. Mahtailu, häikäilemätön ja valheellinen vihanlietsonta ja välinpitämättömyys ihmisten elämästä, rauhasta ja turvallisuudesta ovat ryöstäytyneet käsistä, tai sitten maltti ja tahto säilyttää rauha ovat onnistuneet estämään tilanteen pahenemisen. On toivottava, että muun maailman osoittama ilahduttavan laaja yksimielisyys Ukrainan kriisissä lopulta laannuttaa sodanhimon. Missään sodassa ei ole todellisia voittajia, lähinnä vain uhreja ja suuri jälleenrakentamisen taakka. Rukoilkaamme sen puolesta, että turhilta ihmishenkien menetyksiltä vältyttäisiin.
Kevään jo koittaessa ja koko yhteiskuntamme henkistä kestokykyä koetelleen epidemian toivottavasti laantuessa lienee paikalliskirkkona sopivaa vähän jo tarkastella mennyttä ja tulevaa. Vähitellen on aika palata kohti normaalia. On aika totutella jälleen siihen viikkorytmiin, että sunnuntaina käydään messussa ja tavataan tuttuja seurakunnassa. Että valmistaudutaan ja osallistutaan seurakunnan, yhdistysten ja ryhmien ja koko hiippakunnan yhteisiin tapahtumiin: hartauksiin, esitelmiin, pyhiinvaelluksiin (Köyliö, Hattula, yms.) sekä hiippakuntajuhlaan.
Aika on myös muistaa, että seurakuntien ja koko kirkon aktiivisuus ja elämä riippuvat jokaisesta meistä. Paljon me olemme voineet tehdä kotoakin käsin, mutta yhteisöllisyys ja sakramentaalinen elämä ovat myös jotakin välttämättä konkreettista. Ihminen ei ole vain henkinen, hengellinen olento vaan myös ruumiillinen. Fyysinen todellisuus on osa kokonaisvaltaista ihmisenä olemista: me emme voi halata toisiamme etänä saatikka ottaa vastaan sakramentteja etänä.
Luultavasti Jumala yksin tietää senkin, milloin hiippakuntamme vihdoin saa uuden piispan. Sen asian puolesta voi vain rukoilla. Toukokuussa tulee kuluneeksi jo kolme vuotta siitä, kun piispa Teemu Sippo SCJ jäi eläkkeelle. Se on pitkä aika kasvavalle ja monien kysymysten edessä olevalle hiippakunnalle. Kuka tahansa piispaksi valitaankin, hänen tehtävänsä ei ole helppo, ja ennen muuta hän tarvitsee avuliaan ja yhteistyökykyisen vastaanoton, jotta hän todella voisi rakentaa ja ohjata paikalliskirkkoamme kohti valoisaa tulevaisuutta, ei yksin työtä tehden vaan yhdessä koko hänelle uskotun lauman kanssa.
Samaan aikaan kirkko etsii synodaalisuutensa sisältöä. Ehkä me kaikki voimme auttaa sitä. Ehkä juuri tämä aika, kun meitä kutsutaan palaamaan kirkkoon, on se merkki, jota me olemme odottaneet. Palatkaamme kirkkoon ja kulkekaamme sen rinnalla uudistuneella rakkaudella ja innolla.
Marko Tervaportti