Epätietoinen?
Fides-lehden pääkirjoitus 4.9.2020, s. 2.
Jos ei muuta, tämä vuosi on pannut monet tottumukset uusiksi. Se, mitä aikaisemmin on ollut tapana tehdä, miten asiat on aina hoidettu, on ainakin toistaiseksi saanut haastajan. Arkeamme leimaavat muutaman viikon tai kuukauden välein vaihtuvat ohjeet, suositukset ja määräykset, jotka ovat jo nyt monella tavalla mullistaneet elämämme. Niin maalliset kuin kirkollisetkin juhlat on monien perheiden osalta siirretty. Ylioppilaitakin juhlittiin kouluissa kunnolla vasta elokuun lopussa, ensikommuunio- ja vahvistusmessuja pidetään vasta nyt.
Aikaamme ja elämäämme leimaa epätietoisuus. Eikä kyse ole vain siitä, ettemme tiedä varmasti, miten koronaepidemia kehittyy, emmekä sitä, minkälaisia ohjeita missäkin maassa halutaan milloinkin noudattaa. Haluamme myös, että tilanne normalisoituu, mutta emme ole varmoja, milloin olisi sopiva ja turvallinen hetki. Kaipaamme varmuutta, mutta emme sitä saa.
Epätietoisuuden tai epävarmuuden kokemuksesta voi olla meille myös hyötyä. Se edellyttää, että meidän täytyy päättää, miten me tässä tilanteessa toimimme. Se aktivoi meidät ottamaan kantaa ja toimimaan tietoisemmin monissa asioissa, joiden läpi olemme tähän asti kulkeneet kuin unessa, ajattelematta. Joudumme uudella tavalla ottamaan vastuuta omasta elämästämme, omista valinnoistamme. Jokainen hallituksen tai viranomaisten ohje ei ehkä tunnu koskettavan meitä henkilökohtaisesti, mutta silti joudumme miettimään, miksi juuri minä voisin olla siitä välittämättä.
Tämä päätösten tekeminen ja vastuun ottaminen ovat välttämättömiä myös kirkollisessa elämässämme. Hiippakunnan toimintaohjeet, joissa on seurakunnittaista joustoa, ovat yksinkertainen ja selkeä pohja oman hengellisen elämän ylläpitämiseksi. Sellaisenaan ne eivät tietenkään riitä, mutta muistuttavatpahan kuitenkin joistakin olennaisista asioista. Messuvelvollisuutta ei toistaiseksi ole, mutta sunnuntai on silti pyhitettävä. Hengellistä elämää on ravittava, emmekä me siksi voi jättäytyä henkisesti kokonaan kirkon elämän ulkopuolelle, vaan juuri nyt on etsittävä niitä tapoja, joiden avulla voimme vahvistaa uskonnollista pääomaamme: rukous, Raamatun ja jonkun muun hengellisen kirjallisuuden lukeminen, kirkon liturgiaan osallistuminen netin välityksellä – ja sitä tarjontaa riittää.
Mutta mikään näistä ei korvaa todellista läsnäoloa; ei Kristuksen todellista läsnäoloa eukaristiassa eikä meidän todellista läsnäoloamme kirkossa. Sakramentit eivät välity virtuaalisesti, niitä varten meidän on oltava paikan päällä. Poikkeusolot eivät muuta perusteita: olemme edelleen Kristuksen sovituksen ja rakkauden tarpeessa, sen tarpeessa, että ripin sakramentissa saamme syntimme anteeksi ja eukaristiassa voimme ottaa puhtain sydämin vastaan Herramme ja Jumalamme.
Marko Tervaportti
