Amazonia-synodi: Köyhien itku on kirkon toivonhuuto
Roomassa järjestettiin 6.-27. lokakuuta 2019 Amazonian alueen piispainsynodin kokous, jonka teema oli ”Amazonia: uusia teitä kirkolle ja kokonaisvaltaiselle ekologialle”. Synodissa etsittiin ratkaisumalleja ongelmille, jotka ovat tyypillisiä juuri tuolle pastoraalisesti hyvin poikkeukselliselle ja haastavalle alueelle.
Keskustelu synodin ulkopuolella
Vaikuttaa siltä, että Amazonian synodista on olemassa ainakin kaksi erilaista kertomusta: se, mitä media siitä kertoi, ja se, mikä osallistujien mielestä oli tärkeää.
Synodin keskusteluista media on nostanut esiin ennen kaikkea joidenkin osallistujien esittämät toiveet naimisissa olevien miesten vihkimisestä papeiksi ja mahdollisuudesta lisätä naisten roolia kirkon eri tehtävissä, jopa diakonaatissa tai sen kaltaisessa muussa palvelutehtävässä.
Tällaiset kysymykset ovat kuitenkin asioita, jotka kuuluvat koko yleismaailmallisen kirkon yhteisesti ratkaistaviin kysymyksiin, sillä varsinkin diakoniksi vihkiminen on sakramentti, eikä sakramenttien tulkinnassa voi olla olemassa alueellisia eroja. Tämän synodin perusteella siis tuskin kannattaa tehdä mitään suuria johtopäätöksiä.
Synodin uutisointia tuntui myös vaivaavan toissijaisiin asioihin keskittyminen, esimerkiksi riita eri paikkoihin tuotujen naisfiguuria kuvaavien puuveistosten (Pachamamojen?) merkityksestä. Ainakin ulkopuolelta katsottuna hyödyllisempää olisi varmaankin ollut keskustelu evankeliumin julistamisen keskeisistä asioista: sakramenttien saavutettavuudesta, pappien läsnäolosta, kirkollisen opetuksen järjestämisestä. Välillä kieltämättä syntyi vaikutelma, että tavoitteet ja toiveet olisivat olleet jossakin ihan muualla.
Keskustelu itse synodissa
Mutta kyllä synodissa puhuttiin paljon myös asiasta. Päätössaarnassaan 27.10. paavi Franciscus nosti esiin synodin teemoja muistuttaen, kuinka meidän aikanamme edelleen toistetaan menneiden aikojen virheitä: “Näimme sen tämän synodin aikana, kun puhuttiin luomakunnan ja ihmisten, Amazonian asukkaiden, hyväksikäytöstä, ihmisten salakuljetuksesta ja ihmiskaupasta!” Monet väittävät olevansa kristittyjä, mutta unohtavat, että “todellinen jumalanpalvelus ilmenee aina lähimmäisenrakkautena”. Paavi varoittaa vielä: “Jopa kristityt, jotka rukoilevat ja käyvät sunnuntaisin messussa, ovat alttiita tälle itseensä kohdistuvalle uskonnolle.”
Siksi paavi saarnansa lopuksi veti yhteen ehkä koko Amazonia-synodin keskeisen annin:
“Tässä synodissa meillä on ollut armo saada kuulla köyhien ääntä ja pohdiskella heidän elämänsä epävarmuutta, kun riisto uhkaa sen kehitystä. Mutta juuri tässä tilanteessa monet ovat todistaneet meille, että on mahdollista katsoa todellisuutta myös toisella tavalla, hyväksyä se avosylin lahjana, kohdella luotua maailmaa säilytettävänä kotina eikä hyväksikäytettävänä resurssina, Jumalaan luottaen. … Kuinka monta kertaa, myös kirkossa, ovat köyhien äänet jääneet kuulematta, heitä on pilkattu ja vaiennettu, koska [nuo äänet] ovat hankalia. … Köyhien itku on kirkon toivonhuuto. Kun teemme heidän itkustaan meidän omamme, voimme olla varmoja, että myös rukouksemme ulottuu pilviin asti.”
Paavin näkökulma: keskittykää Amazoniaan
Päätöspäivän puheenvuorossaan paavi kertoi itsekin havainneensa ongelman synodin uutisoinnissa. Hänen mukaansa pitäisi keskittyä synodin varsinaisiin aiheisiin: kulttuurisiin, sosiaalisiin, pastoraalisiin ja ekologisiin kysymyksiin ja niistä käytyyn keskusteluun. Hän sanoi myös toivovansa, että synodi olisi päässyt pitemmälle naisten roolin tarkastelussa: “Naisten rooli kirkossa menee paljon pidemmälle kuin vain funktionaalisiin seikkoihin.”
Tyypillisesti piispainsynodia seuraa paavin kirjoittama yhteenveto apostolisen kehotuskirjeen muodossa. Sellaisen paavi Franciscus toivoo saavansa valmiiksi vielä ennen joulua.
Marko Tervaportti
(vaticannews.va, cruxnow.com)
