Ystävällinen muukalainen? Kertomuksia Jyväskylän seurakunnasta
Pyhän Olavin seurakunnassa Jyväskylässä monet aikuiset ovat syntyneet ulkomailla, mutta lapset ovat kotoisin Suomesta. Tällä hetkellä meillä on kaksi pappia: suomenruotsalainen ja burmalainen. Vuoden alussa yhteisöömme kuuluivat vielä puolalaiset ursuliinisisaret. Tämä monikielisuus ja interkulttuurisuus on esillä heti, kun astut kirkon ovesta sisään:
Minä halusin tietää, miten moninaisuutta eletään tässä yhteisössä.
Ystävällinen muukalainen esikuvana?
Yksi kirja, jonka lapset lukevat kirkossa, on nimeltään Ystävällinen muukalainen (eli Laupias Samarialainen). Kysyin seurakuntalaisilta, mitä he ajattelivat tästä esikuvasta, jonka annamme lapsillemme. Kuinka ”suomalaisia” tunnemme olevamme? Miten ”ystävällisiä” meidän täytyy olla, että saamme kuulua yhteisöön? Miten ”vieras” ja ”ystävällinen” on kirkko Suomessa? Onko meillä muita esikuvia?
Tein tammi-helmikuussa 2020 kyselyn ja haastattelut kolmella kielellä: suomeksi, englanniksi ja puolaksi. Kymmenen kyselyyn vastaajaa suostui myös haastatteluun. Loppiaisesta kynttilänpäivään seurasin myös, miten muukalaisuusteema tuli esille kirkossa, messussa ja kirkkokahveilla. Sain vastauksia kyselyyni 23 aikuiselta. Kolme neljästä vastaajilta oli syntynyt ulkomailla: Euroopassa, Aasiassa, Afrikassa, Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Vajaa puolet vastaajista oli Suomen kansalaisia ja noin neljänneksellä oli pysyvä oleskelulupa. Suurin osa vastaajien lapsista on syntynyt Suomessa. He kuvaavat suhdettaan suomalaisuuteen monin tavoin:
”Tämä on toinen kotini. Seurakunta on auttanut minua paljon.”
”Kieli erottaa ulkomaalaisia suomalaisista. Jotkut suomalaiset haluavat puhua yhteiskieltä [lingua franca]: muut eivät halua niin paljon. On surullista olla ulkopuolinen kulttuurissa, jossa asut.”
”Mieheni on suomalainen, lapseni ovat puolisuomalaisia ja nyt asumme Suomessa.”
Tietäjät esikuvana?
Loppiainen on suuri juhla seurakunnassamme (pääkuva ylhäällä). Kolme seurakuntalaista pukeutuu tietäjäksi ja jakaa lahjoja lapsille messun jälkeen. Sitten syömme yhdessä ruokaa, jota seurakuntalaiset ovat laittaneet oman kotikulttuurinsa tapaan. Tanssimme ja laulamme omilla kielillämme, kuten puolaksi, kareniksi ja espanjaksi. Tänä vuonna yksi tietäjistä lauloi myös toisen pappimme äidinkielellä eli ruotsiksi. Loppiainen on iloista yhdessäolon aikaa, mutta muistamme myös muita paikkoja ja ihmisiä, jotka eivät ole läsnä. Kysyin seurakuntalaisilta, miten kirkko, jossa olet syntynyt, eroaa Pyhän Olavin seurakunnasta. Jos taas Pyhän Olavin seurakunta oli kotiseurakunta, halusin tietää, miten se on muuttunut vuosien varrella. Erot olivat joskus isoja. Eräs kertoi, että ”kotiseurakunnassani on 4–5 messua joka sunnuntai” eli on mahdollista valita messu, joka sopii ”tyylillesi” tai ikäryhmällesi. Toinen kertoi, että hänen kotiseurakunnassaan naisetkin palvelevat alttarilla, mutta Pyhä Olavin kirkossa ”jos mies ei palvelee alttarilla, kalkkia ei jaeta, maljaa ei ole. Minusta se on loukkaavaa.” Kolmas muisti, että ”kasvoin luterilaiseksi. En kaipaa siitä mitään. Kaikki on muuttunut elämäni aikana, myös katolilaisuus. Se on hyvä asia, silloin kun se lisää suvaitsevaisuutta ja vilpittömyyttä. Ekumenia on mielestäni tärkeää, muttei ainoa asia.”
Vastauksissa kulttuurit näkyivät selvästi rikkautena: ”On tärkeää, että pääsemme tutustumaan erilaisiin kulttuureihin… varsinkin musiikin kautta”, mutta kuten toinen seurakuntalainen sanoi, ”en odota – enkä haluaisi – että kotikulttuurini olisi toistettu täällä. Mutta englanninkielisessä messussa tunnen yhteyttä muihin.”
Kuten tietäjät, tulemme yhteen palvomaan Jumalaa, jakamaan surumme, ilomme ja lahjamme. Tämä on yksi seurakuntamme vahvuuksista.
Pyhä Henrik esikuvana?
Pyhän Henrikin päivänä 19. tammikuuta pappi kertoi Henrikin tarinasta. Henrik olisi voinut jäädä Ruotsiin, hänellä olisi ollut mukavampi elämä kuninkaallisessa hovissa, mutta hän tuli Suomeen tuomaan ihmisille Jumalan sanaa ja leipää, eli eukaristiaa.
Kirkkokahveilla puhuimme seurakuntamme suojeluspyhästä, pyhästä Olavista (kuva yllä). Kaikki eivät tienneet hänen tarinaansa eivätkä sitä, että 1500-luvun lopulla kuningas Sigismund Vaasan aikana rakennettiin Pyhän Olavin kirkko Laukaaseen, lähelle Jyväskylää. Sigismund oli puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican poika.
Kirkkomme on rakennettu ”muukalaisten” avulla ja heistä on tullut ”meikäläisiä”. Ursuliinisisaret olivat seurakunnassa jo silloin, kun kirkko oli vielä Viipurissa. Kuten yksi seurakuntalainen kertoi minulle: “Sisaret ovat seurakunnassamme selkäranka. He eivät vain tarjoa palveluita, josta saadaan rahaa seurakunnan tilille, he tarjoavat jatkuvuutta. Heidän työnsä lasten kanssa ja uskonnon opetuksessa on erityisen tärkeää.”
Kirkko pyhiinvaeltajana
Kuten Laupias samarialainen, tietäjät ja pyhä Henrik, seurakuntamme on aina ollut liikkeellä. Tämä tuli esille kipeällä tavalla tämän vuoden alussa, mutta selvisimme siitä.
”Roomalaiskatolinen Pyhän Hyacinthuksen kirkko perustettiin vuonna 1799 ruotsalaiskaudella rakennettuun kivitaloon, jossa aiemmin oli toiminut Viipurin aatelin Ritarihuone. Puolan kirkkona tunnettu rakennus oli tarkoitettu lähinnä varusväkeen kuuluvien puolalaisten, liettualaisten ja valkovenäläisten sotilaiden ja heidän perheidensä käyttöön.” (Hätönen 2019, 141). Vuonna 1943 seurakunta evakuoitiin Jyväskylään ja aloitti virallisesti uudella nimellä vuonna 1949. Nykyinen Pyhän Olavin kirkko valmistui vuonna 1962.
Lähes 60 vuotta myöhemmin olimme epävarmoja kirkkomme tulevaisuudesta. Suunnitelmana oli myydä seurakunnan tontti, jolle rakennettaisiin asuintaloja. Moni seurakuntalainen oli läsnä kaupunkisuunnittelukokouksessa 28. tammikuuta 2020, jossa tuosta suunnitelmasta puhuttiin. Emme tienneet, mitä tapahtuu. Kaupunkisuunnittelija kuvasi tilanteemme tässä kuvassa:
Kokouksessa oli mukana paljon jyväskyläläisiä, jotka eivät myöskään halunneet, että kaunis kirkkomme puretaan. Heidän avullaan saimme kirkollemme suojellun rakennuksen statuksen. Lumen gentiumista opimme, että kirkkomme on aina liikkeellä. Olemme pyhiinvaeltajia ja tunsimme tämän vahvasti tänä vuonna. Nyt on varmaa, ettei kirkkoamme pureta, eikä seurakuntamme tarvitse muuttaa, mutta ajatus kirkosta ja meistä seurakuntalaisista pyhiinvaeltajina pysyy ja antaa voimaa tulevaisuuteen.
Mitä saan toivoa?
Suomeksi (ja puolaksi) sanotaan, että ”toivo kuolee viimeisenä”. Näin sanoi yksi seurakuntalainen haastattelussa silloin, kun emme tienneet, onko meillä kohta enää kirkkoa Jyväskylässä. Tässä vaiheessa professori Risto Saarisen kirja Oppi toivosta oli minulle avuksi. Kirjassaan Saarinen asettaa Kantin kysymyksiä: Mitä voin tietää, mitä minun tulee tehdä ja mitä saan toivoa? Pohdimme näitä kysymyksiä myös seurakunnassamme, kun tulevaisuus oli epävarma.
Englanniksi sanotaan, että ”toivo on ikuinen lähde” (hope springs eternal). Vaikka jotkut seurakuntalaiset ajattelevat, että suomalaisten mielestä katolinen kirkko ei ole suomalainen, toiset olivat varmoja, että meillä on annettavaa suomalaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle. Voimme antaa uskoa, toivoa ja rakkautta.
Kysyin seurakuntalaisilta, mitä katolilaiset Suomessa tuovat suomalaiseen yhteiskuntaan? Mitä voimme jakaa (muiden) suomalaisten kanssa? Eräs sanoi, että me “tulemme eri maista, on hyvää, että voimme jakaa uskoa, toivoa ja rakkautta, jotta oppisimme elämään hyvinä katolilaisina kansallisuudesta, ihonväristä ja kotimaasta riippumatta.”
Toinen painotti ”Autenttisuutta ja lujuutta uskossa. Koska [Suomessa] on vähemmän kirkkoja ja matka omalle kirkolle voi olla tosi pitkä, ihmiset panevat enemmän energiaa uskonsa ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Katolisissa maissa ihmiset käyvät kirkossa automaattisesti, koska suurin osa näin tekee ja niin on perinteisesti tehty.” Kolmas vastasi: ”Uskoon heittäytyminen, se tunne. Keskinäinen rakkaus. Sitä haen ja sen olen löytänyt. Johtuu luullakseni ruusukosta: siinä tankataan niin kauan, että sielu tulee mukaan.”
Jumalanäidin monet kasvot
Kyselyni viimeinen kysymys koski sitä, mitä katolilaiset Suomessa voivat tuoda katoliseen kirkkoon maailmanlaajuisesti sekä mitä voimme jakaa katolilaisten kesken ympäri maailman. Yksi seurakuntalainen sanoi, että ”paavi Franciscus on ojentanut kätensä kaikille; tärkeintä on ihmiskunta, ei kristikunta eikä ’katolilaiskunta’.” Toinen vahvisti, että ”ns. kantasuomalaisia kirkkoon kuluu vähän. Kirkossa korostuvat eri kansallisuudet. Kirkolla on todellakin katoliset eli yleismaailmalliset kasvot.” Kolmas kertoi, että ”tunne, että olen vähemmistöä, on vaikuttanut tosi paljon (ennen olen asunut vain katolisissa maissa). Se [tunne] on opettanut nöyryyttä ja vahvistanut uskoa.”
Viipurin katolisessa kirkossa ”Ostrobraman ja Czestochowan Jumalanäiti -maalausten nimet viitannevat seurakuntalaisten aiempiin kotiseutuihin” (Hätönen 2019, 141). Jyväskylän katolisessa kirkossa meillä on oma puuveistos Neitsyt Mariasta. Monet mainitsevat haastattelussa, miten tärkeä rooli Jumalanäidillä on heidän synnyinmaissansa ja miten tärkeä hän oli heille esikuvana. Yksi kertoi, että haluaisi nähdä kotiseudun Jumalanäidin kasvot kirkossamme, mutta ei olisi reilua nostaa yksiä kasvoja muiden yläpuolelle. Tunne siitä, että olemme vähemmistöä, auttaa meitä näkemään globaalin kirkon kasvot. Se opettaa meille, mitä katolisuus tarkoittaa – uskoa, toivoa ja rakkautta kaikille ympäri maailman.
Kristus kutsuu kaikki pöydän ääreen
Kirjassaan maahanmuuton teologiasta Gemma Cruz sanoi, ettei meidän pitäisi ajatella kategorioissa ”vieras- ja isäntämaat”, koska maan päällä olemme kaikki muukalaisia, joita Jumala kutsuu kotiin. Vain Kristus on isäntä, joka kutsuu meidät kaikki saman pöydän ääreen. Tämä ajatus auttaa meitä elämään yhdessä kirkossa ja yhteiskunnassa, ja vaikka he eivät ole lukeneet Cruzin kirjaa, hänen visionsa heijastuu Jyväskylän seurakuntalaisten sanoista ja teoista. Yhdessä oleminen tarkoittaa heille ”avoimuutta, toisesta välittämistä, muista kulttuurista tulevien ymmärtämistä” ja sitä, ”että ihminen ei ole yksin”.
Kiitos
Suomen ensimmäiset teologian ja uskonnontutkimuksen päivät olivat syyskuussa 2020. Siellä esitin tuloksia kyselystäni ja sain kiinnostavaa palautetta mm. Helsingin ja Itä-Suomen yliopiston tutkijoilta. Suuret kiitokset heille, mutta eniten asante, dziękuję, gracias, 감사합니다 gamsahabnida, dev borem korun, grazie, salamat, thank you, shukraan, merci, tack, obrigado, ta blu dòh mä, eli kiitos kaikille seurakuntalaisille, jotka autoivat tässä projektissa. Tunnistatko kaikki kielet, joita puhutaan meillä Pyhä Olavin seurakunnassa? Jos et vielä tunne jokaista, tervetuloa meille Jyväskylään tutustumaan!
Kate Sotejeff-Wilson,
kate@kswtranslations.com
Lähteet
Lumen Gentium, Vatikaanin II kirkolliskokous, 1964
Teologian ja uskonnon tutkimuksen päivät
https://blogs.helsinki.fi/teologian-ja-uskonnontutkimuksen-paivat-2020/
Kuvat Pyhän Hyacinthuksen kirkosta Viipurissa © Wiipuri-yhdistys ry
https://wiipuri.fi/kuvat/vesiportinkatu/
Kuvat Pyhä Olavin kirkosta Jyväskylässä © Kate Sotejeff-Wilson 2020
Gemma Cruz, Toward a Theology of Migration: Social Justice and Lived Experience, Palgrave MacMillan 2014
Alana Harris & Jane Garnett, Rescripting Religion in the City: Migration and Religious Identity in the Modern Metropolis, Routledge 2015
Helena Hätönen, ”Kuvataiteellisia pyrkimyksiä Viipurin seudulla 1710–1830: maalareiden ja veistäjien jäljillä” teoksessa Piia Einonen & Antti Räihä (toim.), Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit: Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840, VSKS 2019 saatavilla verkossa ks.
https://vsks.net/wp-content/uploads/2019/03/VSKS-toimitteet-20-TOINEN-PAINOS-WEB.pdf
Outi Kecskeméti, Oi niitä aikoja! Tapahtumia ja henkilöitä Helsingin katolisen hippakunnan alkuajoita, Amanda 2020
Pentti Paavolainen, ”Monen uskontokunnan Viipuri – Multifaith Vyborg” teoksessa Kimmo Katajala et al. & eng. käännös Kate Sotejeff-Wilson, Vyborg: Historic Towns Atlas, Atlas Art 2020
Osmo Pekonen, “Pyhä Olavi”, Keskisuomalainen 24.1.2020
Risto Saarinen, Oppi toivosta, Gaudeamus 2020
