Syksyllä 2019 julkaistaan viimein suomeksi Benedictus XVI:n apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (Rakkauden sakramentti) vuodelta 2007.
Tuon piispainsynodin jälkeisen kehotuskirjeen aiheena on eukaristia ”kirkon elämän ja lähetystehtävän lähteenä ja huippuna”, ja se sisältää paljonkin kaunista ja syvällistä sanottavaa.
Itseäni kuitenkin on jostakin syystä viime aikoina – ehkä kesäloman jälkeen ja muutenkin oman työn merkitystä pohtiessa – koskettanut erityisesti se, mitä paavi sanoo eukaristian vaikutuksesta koko elämään. Hän siteeraa pyhää Ignatius Antiokialaista: Kristityt ovat ihmisiä, jotka ”elävät sunnuntain mukaisesti”. Mitä se tarkoittaa?
Sunnuntailla on kristityille monta ulottuvuutta. Suhteessa luomistyöhön sunnuntai on Dies Domini (Herran päivä). Se on Dies Christi (Kristuksen päivä), koska se on uuden luomisen ja ylösnousseen Herran lahjoittaman Pyhän Hengen päivä. Se on Dies Ecclesiae (kirkon päivä), päivä, jona kristillinen yhteisö kokoontuu eukaristian viettoon. Se on myös Dies hominis (ihmisen päivä), ilon, levon ja veljellisen rakkauden päivä (vrt. Johannes Paavali II, apostolinen kirje Dies Domini; Sacramentum caritatis 73).
Pyhä Ignatius Antiokialainen viittasi eukaristian ihmiselämään tuomaan radikaaliin uutuuteen sanoessaan, että kristityt ovat ”niitä, jotka ovat saapuneet uuteen toivoon”, niitä, jotka ”elävät sunnuntain mukaisesti” (iuxta dominicam viventes). Se korostaa eukaristian todellisuuden ja jokapäiväisen kristillisen elämän välistä yhteyttä. Sunnuntailla on ”paradigmaattinen arvo” muihin viikonpäiviin nähden. Se ei erotu muista päivistä pelkästään arkipäiväisen työn keskeyttämisen takia, vaan kristityt ovat aina pitäneet tätä päivää viikon ensimmäisenä päivänä, koska silloin muistetaan Kristuksen tuomaa radikaalia uutuutta. ”Siksi sunnuntai on päivä, jona kristityt löytävät uudelleen sen eukaristisen elämänmuodon, jonka mukaan heidät on jatkuvasti kutsuttu elämään. ’Eläminen sunnuntain mukaisesti’ tarkoittaa elämistä tietoisena Kristuksen tuomasta vapautuksesta, sitä, että annamme jatkuvasti oman elämme uhriksi Jumalalle, jotta sisäisesti uudistuneen elämäntapamme kautta hänen voittonsa kävisi täydellisesti ilmi kaikille ihmisille” (Sacramentum caritatis, 72).
Sunnuntaina löydämme aina uudelleen sen eukaristisen elämänmuodon, jonka mukaan meidät on jatkuvasti kutsuttu elämään. Alamme elää eukaristista elämää.
”Kristitty on kutsuttu ilmaisemaan todellista jumalanpalvelusta jokaisessa elämänsä teossa. Siitä kristillisen elämän eukaristinen luonne alkaa muotoutua. Koska eukaristia käsittää uskovan ihmisen konkreettisen jokapäiväisen todellisuuden, eukaristia myös mahdollistaa sen, että ihminen, joka armosta on kutsuttu Jumalan Pojan kaltaisuuteen (vrt. Room. 8:29s.), muuttuu päivä päivältä yhä enemmän. Kaikki, mikä on aidosti inhimillistä – ajatukset ja tunteet, sanat ja teot – saa eukaristian sakramentissa soveliaan muodon tullakseen eletyksi koko täyteydessään. Tässä ilmenee Kristuksen eukaristiassa tuoman radikaalin uutuuden antropologinen arvo: ihmisen elämässä jumalanpalvelusta ei voi rajata johonkin erityiseen yksityiseen hetkeen, vaan se pyrkii luonnostaan läpäisemään kaikki elämämme ulottuvuudet. Jumalalle mieluisasta kultista tulee siten uusi tapa elää kaikki elämämme tilanteet, jossa jokainen yksityiskohta korotetaan, koska se eletään todeksi osana suhdettamme Kristukseen ja uhrina Jumalalle. Jumalan kunnia on elävä ihminen (vrt. 1. Kor. 10:31). Ja ihmisen elämä on Jumalan näkeminen” (Sacramentum caritatis, 71).
Yksi ”kirkon käskyistä” on se, että uskovilla on velvollisuus osallistua sunnuntaina messuun. Tuo velvollisuus ei ole taakka, vaan se on ”aidon vapauden lähde, jotta he voisivat elää kaikkina muina päivinä sen mukaisesti, mitä ovat viettäneet Herran päivänä. Uskonelämä on vaarassa, jos uskova ei enää tunne halua osallistua eukaristian viettoon, pääsiäisen riemuvoiton muistoon. Kristillinen omatuntomme vaatii, että osallistumme liturgiaan sunnuntaisin yhdessä kaikkien veljien ja sisarten kanssa, joiden kanssa muodostamme yhden ruumiin Kristuksessa Jeesuksessa; mutta samalla tuo osallistuminen myös muovaa kristillistä omaatuntoamme. Jos kadotamme tajun siitä, että sunnuntai on Herran päivä, pyhitettävä päivä, se on oire siitä, että olemme kadottaneet tajun kristillisen vapauden, Jumalan lasten vapauden aidosta merkityksestä” (Sacramentum caritatis, 73).
”Sunnuntai on alkuperäinen juhlapäivä, jona jokainen uskova voi omassa elinympäristössään julistaa ja varjella ajan merkitystä. Sunnuntaista käyvät ilmi elämän kristillinen merkitys ja uusi tapa kokea aika, suhteet, työ, elämä ja kuolema… sunnuntai itsessään ansaitsee tulla pyhitetyksi, jotta siitä ei lopulta tulisi ’Jumalasta tyhjä’ päivä” (Sacramentum caritatis, 73).
On hyvä muistaa, että Herran päivä on myös lepopäivä työstä: työ on ihmistä varten eikä ihminen työtä varten. Jumalalle pyhitettynä päivänä ihminen ymmärtää olemassaolonsa ja myös työnsä merkityksen. Kuten Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja (258) muistuttaa: ”Ihmistä sitoo työn välttämättömyys, mutta tämä lepo avaa hänelle täydemmän vapauden, ikuisen sapatin (vrt. Hepr. 4:9-10) näköalan. Levon kautta ihmiset voivat muistaa ja elää uudelleen todeksi Jumalan teot luomisesta lunastukseen, käsittää olevansa itsekin hänen tekoaan (vrt. Ef. 2:10) ja kiittää elämästään ja olemassaolostaan häntä, joka on sen aikaansaaja.”
Benedictus XVI viittasi kehotuskirjeensä loppupuolella myös ihmisin, jotka olivat käsittäneet Herran päivän vieton niin tärkeäksi, että olivat valmiita kuolemaan sen vuoksi: ”300-luvun alussa kristillinen kultti oli vielä keisarillisten viranomaisten kieltämä. Jotkut kristityt Pohjois-Afrikassa tunsivat velvollisuudekseen viettää Herran päivää ja uhmasivat tuota kieltoa. He kärsivät marttyyrikuoleman, koska he julistivat, että heidän ei ollut mahdollista elää ilman eukaristiaa, Herran ruokaa: sine dominico non possumus. Nämä Abitinen marttyyrit, yhdessä lukemattomien pyhien ja autuaiden kanssa, jotka ovat tehneet eukaristiasta elämänsä keskuksen, rukoilkoot puolestamme ja opettakoot meille uskollisuutta ylösnousseen Kristuksen kohtaamisessa. Mekään emme voi elää osallistumatta pelastuksemme sakramenttiin ja haluamme olla iuxta dominicam viventes eli heijastaa elämässämme sitä, mitä vietämme Herran päivänä. Tuo päivä on lopullisen vapautuksemme päivä. Ei siis ole ihme, että haluamme elää joka päivä sitä uutta elämää, jonka Kristus toi meille eukaristian salaisuudessa” (Sacramentum caritatis, 95).
Katri Tenhunen