Takaisin Suomessa

Emerituspiispa palasi kotimaahan

Emerituspiispa Teemu Sippo SCJ on takaisin Suomessa. Vaikka kokeilu viettää eläkepäiviä Saksan Freiburgissa oli kaikin puolin onnistunut, se kuitenkin vahvisti piispa Teemun päätöksen palata Suomeen. ”Täällä minua tarvitaan enemmän”, hän sanoo. 

Kutsu Saksaan

”Minut oikeastaan kutsui Saksaan Jeesuksen pyhän sydämen pappien Saksan provinsiaali isä Stefan Tertünte SCJ, kun hän oli Suomessa kanssaveljemme isä Martti Savijoen SCJ pappisvihkimyksessä kesällä 2021. Olin toki ajatellut sitä itsekin, olenhan emerituspiispa, niin sanotusti eläkkeellä, eikä minulla ole enää sellaista vastuuta Helsingin hiippakunnasta niin kuin hiippakunnan piispalla on.” Ajatus kypsyi ja vähän ajan kuluttua piispa Teemu kirjoitti Saksaan. Käyty keskustelu johti siihen, että piispa muuttaisi Saksan Freiburgiin, tosin ensi alkuun ikään kuin kokeilemaan, olisiko elämä siellä mielekästä.

Niinpä marraskuussa 2022 piispa ilmoitti julkisesti, että hän aikoo muuttaa Saksaan, periaatteessa pysyvästi, jo tammikuussa kuluvan vuoden 2023 alussa. ”Sitten järjestettiin erilaisia jäähyväistilaisuuksia, kunnes tuli aika lähteä. Ratkaisuun vaikutti paljon se, että halusin mennä takaisin paikkaan, jossa olin aloittanut elämäni veljeskunnassa.” Se oli Freiburgin Herz-Jesu-Kloster, Jeesuksen pyhän sydämen luostari, opintotalo, jossa sääntökunnan jäsenet asuvat opiskellessaan teologiaa Freiburgin yliopistossa. Siellä nuori Teemu Sippo aloitti opintonsa vuonna 1969.

”Se oli ikään kuin paluu sinne, mistä koko sääntökunta- ja pappiselämäni sai alkunsa. Se oli minulle rakas paikka ja kaupunki. Tunnelma oli vähän kuin olisi mennyt takaisin toiseen kotiinsa.” Mutta paljon oli tietenkin muuttunut 50 vuodessa. Talossa ei ollut yhtään saksalaista opiskelijaa, mutta kylläkin Madagaskarilta ja Kamerunista, ”keski-ikäistä” papistoa oli neljä ja vanhoja pappeja neljä, joiden joukkoon piispa Teemu tuli viidenneksi, tosin nuorimpana ja hyväkuntoisena. ”Tällainen kommuniteetti siellä oli ja sen elämään oli mielenkiintoista tutustua. Tulin tuossa yhteisössä oikein hyvin toimeen.”

Vanhat papit olivat jo huonokuntoisia. ”Yhdelle heistä pidin melkein joka ilta pienen iltahartauden. Lauloimme pari laulua Gotteslobista [saksankielisten hiippakuntien rukous- ja laulukirjasta], pyysimme siunausta Jumalalta ja rukoilimme.” Päivää lomittivat muutenkin säännölliseen ohjelmaan kuuluvat messut, rukoushetket, ruokailut ja keskustelut. 

Toisia ajatuksia

Piispa Teemu iloitsi luostarissa myös erityisesti niistä kerroista, jolloin hän sai toimia messuissa pääselebranttina. Vähitellen hän alkoi kuitenkin huomata, ettei hänellä piispana eikä oikeastaan pappinakaan ollut erityistä tehtävää. ”Siellä oli tarpeeksi pappeja taloa varten ja lopulta minulle valkeni, ettei heillä ollut talon ulkopuolella oikein mitään tehtäviä.” Ennen oli toisin; luostarin papit kiirehtivät eri paikkoihin viettämään messua ja kuuntelemaan rippejä. ”Sisarkunnat ja paikat, joissa he aikoinaan kävivät viettämässä messua – niitä ei enää ole”, piispa Teemu sanoi selvästi suruissaan. ”Ja ilmeisesti tavallisissa seurakunnissakin pappeja on tarpeeksi. Ei ollut tehtävää ’apupapille’, puhumattakaan piispalle.”

Toisaalta ilahduttavaa oli se, että ”talossa kuunnellaan paljon rippiä, viitenä päivänä viikossa, aamupäivisin klo 10–12 ja iltapäivisin klo 16–18”. ”Hyvin antoisaa oli, että sain kuunnella rippiä ja huomata, kuinka paljon ei vain naiset vaan myös miehet, eikä vain vanhat miehet vaan myös nuoret miehet kävivät ripittäytymässä.”

 Kaiken kaikkiaan piispa ei kuitenkaan kokenut elämäänsä Saksassa ”tarpeeksi merkitykselliseksi”. ”Minulta puuttui tehtävä, eikä kanssaveljilläni oikein ollut käsitystä, mitä piispan kanssa voisi tehdä”, piispa naurahtaa. Kyllähän piispan esimerkiksi messua viettäessä olisi hyvä olla pääselebrantti. Tällaisia huomioita pidettiin lähinnä ”syvällisinä ajatuksina piispuudesta”, piispa Teemu toteaa hymyillen. ”Ikään kuin he eivät olisi ymmärtäneet, että kirkko on kuitenkin hierarkkinen. Kysymys oli luullakseni lähinnä siitä, että kanssaveljeni eivät yksinkertaisesti vain ole tottuneet asumaan yhdessä piispan kanssa.”

 ”Tämä oli yksi syy siihen, etten ollut ihan tyytyväinen olooni Freiburgissa.” Samoin piispaa vaivasi ”subjektiivinen messunvietto”. Toisaalta adoraatioiden hiljaisuus ja rukoushetket olivat tärkeitä ja – voisi sanoa – nautinnollisia tilanteita. ”Pidin niitä todella suuressa arvossa.”

Ratkaiseva käänne

”Vähitellen aloin ajatella, että voisin jakaa aikani puoliksi Suomen ja Saksan välillä. Provinsiaali ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta. Mutta sitten minut pyydettiin Suomeen viettämään krismamessua pyhällä viikolla ja pääsiäismessuja.” Piispa Teemu huomasi, kuinka ihmiset ilahtuivat hänen läsnäolostaan. ”Tuo ihmisten ilo tarttui minuun. Huomasin, että se, mikä minulta puuttuu Freiburgissa, on täällä Suomessa.”

”Minulla ei ollut enää motivaatiota jäädä Saksaan. Lähdin sinne ehkä osin nostalgisin ajatuksin. Mutta silloin 70-luvulla minulla oli siellä tehtävä: opiskelu. Nyt tilanne oli ihan jotain muuta.” Lähtö Freiburgista ei enää tuntunut vaikealta ajatukselta. ”Suomessa minulla on tehtävä, se on ilman muuta selvää. Ja nyt kun olen tullut takaisin, se on vielä selvempää. Mielelläni käyn Freiburgissa aina välillä. Ei ole mitään pahaa verta. Syksylläkin vielä menen saarnaamaan yhden kanssaveljeni juhlamessuun.”

”Suomi, Helsinki, Helsingin hiippakunta on minun paikkani.” Joku voi kysyä, pitikö Saksaan sitten ylipäänsä lähteä. ”Ehkä se oli pakko kokea, muuten se olisi helposti jäänyt ajatukseksi, ’voi kunpa’.” Nyt ei sellaista haavetta enää ole. ”Se, mitä odotin, ei ihan toteutunut. Kaikki oli hyvin, mutta se ’varsinainen asia’ puuttui sieltä.”

Suomessa riittää tehtävää

Tehtävää riittää Suomessa jokaiselle papille, vieläpä suomalaiselle. Ja kyllä ”seurakunnissa kaivataan myös piispaa”. ”Vietän esimerkiksi Henrikissä usein messuja sunnuntaisin, ja vahvistuksia ja kirkkoonottamisia on kaikissa seurakunnissa, on retrettejä ja niin edelleen.” Ja hiljattain oli vielä hiippakuntajuhlan messu Turun tuomiokirkossa.

”Kaikki kunnia isä Marco Pasinatolle, joka tekee työtä hiippakunnan hyväksi asiainhoitajana vakavasti ja itsensä välillä väsyttäenkin, kun tämä piispaton aika yhä edelleen kestää.” Jonkinlaista piispan läsnäoloa kuitenkin kaivataan ja juuri siinä emerituspiispakin voi olla avuksi. Uutta piispaa on odotettu jo yli neljä vuotta.

”Näyttää siltä, että meiltä vaaditaan tässä asiassa paljon kärsivällisyyttä”, piispa Teemu toteaa. ”Onneksi nykyinen nuntius ajaa asiaa tarmokkaasti. Epäilen kuitenkin, että jotkut kandidaatit ovat kieltäytyneet tästä tehtävästä. Lisäksi ongelma on se, että Suomen papistosta ne, jotka ehkä tulisivat kysymykseen, ovat lähestulkoon liian nuoria ja olleet liian lyhyen aikaa pappeina.”

Paljon haasteita

Jos hiippakuntaa katsotaan ulkoapäin, niin vaikka katolilaisia on vain vähän, tilanne ei ole aivan helppo. ”Hiippakuntamme on pinta-alaltaan yksi Euroopan suurimmista ja siksi diasporatilanne on aika ongelmallinen. Samoin suomen kieli on monille ulkomaalaisille tosi vaikea. Lisäksi kirkko on myös köyhä. Elämme käytännössä kuin kädestä suuhun.” Suomessa kirkkoon kuuluu paljon eri kansallisuuksia. ”Me haluamme pitää heistä todellakin hyvää huolta! On monia erikielisiä messuja, jotka ovat tarpeellisia.” 

Ongelma, tosin positiivinen sellainen, on tietysti se, että välillä kirkkomme ovat tupaten täynnä. ”Melkein kaikki kirkkomme ovat liian pieniä. Vaikka Helsingin seurakunnissa on varmaankin kymmenen sunnuntaimessua, osa niistä on silti ihan täynnä.” Tämä kaikki vaikeuttaa tilannetta. 

”Myös papistomme on positiivisesti sanottuna sekalaista. On pyhän sydämen pappeja, dominikaaneja, Opus Dein pappeja, neokatekumenaaleja, hiippakuntapappeja, tridentiinisestä messusta kiinnostuneita pappeja, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen hengen innoittamia ja niin edelleen.” Siinä ei ole mitään vikaa, päinvastoin se on merkki hengellisestä monipuolisuudesta, mutta samaan aikaan se korostaa tarvetta pitää entistä enemmän huolta hiippakunnan ykseydestä ja yhteydestä sen eri osien välillä. 

”Sen takia on hyvä, että meillä ainakin on kerran vuodessa elokuussa hiippakuntajuhla, johon me kaikki voimme kokoontua yhteen”, piispa painottaa ja kertoo nauttineensa tänäkin vuonna juhlamessusta ja sen korkeatasoisesta musiikista, ”varsinkin sopraanosta, joka lauloi Mozartia erittäin kauniisti!” Lisäksi piispa Teemu oli iloinen siitä, että messuun osallistui lukumääräisesti hyvä määrä hiippakunnan pappeja. ”Tämä lämmittää sydäntä.”

Piispa on hiippakunnassa tärkeä yhdistävä tekijä ja suunnannäyttäjä. ”Sen huomaa kyllä, että eletään jo viidettä vuotta ilman uutta piispaa. Tapahtuu tietynlaista erkaantumista, kun eri yhteisöt helposti sitten keskittyvät vain omaan tekemiseensä.”

”Mutta on myös hienoja ja positiivisia asioita. Hiippakunnan jäsenmäärä kasvaa koko ajan.” Mutta miten siihen pystytään vastaamaan, kun taloudellisia resursseja ei ole? ”Saksankin hyväntekijät vähenevät. Vaikka en tätä nyt erityisesti halua korostaa, niin onhan meillä esimerkiksi akuutti tilanpuute kaikkien hiippakunnallisten toimistojen kohdalla.” Ehkäpä juuri tässä ”piispaton aika” on kaikkein karuimmillaan ja ”todellinen koettelemus, kun ei voi tehdä oikein mitään päätöksiä”.

Takaisin Suomessa

Kun piispa Teemu jäi eläkkeelle 20.5.2019, hän ymmärsi, että oli syytä muuttaa pois piispantalosta, jotta hän voisi paremmin välttää sitä, että häneen vedottaisiin ja että hänen puoleensa edelleen käännyttäisiin ”työasioissa”. ”Töölön asunnossa tunsin oloni paremmaksi. Nyt Freiburgin ajan jälkeen minulla ei ole enää samaa tunnetta, vaikka väliaikaisesti asunkin piispantalossa. Ei tämä ole enää minulle työpaikka”, piispa toteaa selvästi helpottuneena. ”Teen sen, mitä minulta pyydetään. Haluan tehdä jotakin hiippakunnan hyväksi, ja ihmiset toivovat sitä. Se on minulle myös henkilökohtaisesti tärkeää.”

Marko Tervaportti