Pyhyys ei koostu sankariteoista, vaan jokapäiväisestä rakkaudesta
Paavi Franciscuksen saarna kanonisaatiomessussa 15. toukokuuta 2022
Olemme kuunnelleet, mitä Jeesus sanoi opetuslapsilleen ennen kuin siirtyi tästä maailmasta Isän luo. Nuo sanat kertovat, mitä merkitsee olla kristitty: ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Joh. 13:34). Tämä on Kristuksen meille jättämä testamentti, peruskriteeri sen arvioimiseksi, olemmeko todella hänen opetuslapsiaan vai emme: rakkauden käsky. Pysähtykäämme tutkimaan kahta tämän käskyn olennaista elementtiä: Jeesuksen rakkautta meitä kohtaan – niin kuin minä olen rakastanut teitä – ja rakkautta jota hän pyytää meitä osoittamaan – rakastakaa tekin toinen toistanne.
Ennen kaikkea: niin kuin minä olen rakastanut teitä. Miten Jeesus rakasti meitä? Loppuun saakka, täydelliseen itsensä antamiseen saakka. On hätkähdyttävää ajatella, että hän lausui nämä sanat pimeänä yönä, kun yläkerran huoneen ilmapiiri oli täynnä tunnetta ja huolta: tunnetta, koska Opettaja on jättämässä jäähyväiset opetuslapsilleen, huolta, koska hän sanoo, että yksi heistä pettää hänet. Voimme kuvitella, mitä tuskaa Jeesus tunsi, mikä pimeys täytti apostolien sydämet, mikä katkeruus, kun Juudas saatuaan Opettajalta kastetun leipäpalan lähti ulos käydäkseen petoksen yöhön. Juuri kavaltamisen hetkellä Jeesus vahvistaa rakkautensa opetuslapsiaan kohtaan. Elämän pimeydessä ja myrskyissä olennaista on tämä: Jumala rakastaa meitä.
Veljet ja sisaret, olkoon tämä julistus keskeinen uskomme tunnustamisessa ja ilmaisemisessa: rakkaus ei ole ”siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä” (1. Joh. 4:10). Älkäämme koskaan unohtako sitä. Keskipisteessä eivät ole meidän kykymme ja ansiomme, vaan Jumalan rajaton ja pyyteetön rakkaus, jota emme ole ansainneet. Kristittynä olemisemme ei ala opeista eikä teoista, vaan siitä, että tajuamme olevamme rakastettuja, ennen mitään omaa vastaustamme. Kun maailma usein pyrkii vakuuttamaan meidät siitä, että meillä on arvoa vain jos tuotamme tuloksia, evankeliumi muistuttaa meitä elämän totuudesta: meitä rakastetaan. Siinä on arvomme: meitä rakastetaan. Näin kirjoitti eräs aikamme hengellinen opettaja: ”Jo ennen kuin yksikään ihmisolento näki meidät, Jumalan rakastavat silmät näkivät meidät. Jo ennen kuin kukaan kuuli meidän itkevän tai nauravan, meidät kuuli Jumalamme, jolla on korvat avoinna meitä kohtaan. Ennen kuin kukaan tässä maailmassa puhui meille, ikuisen rakkauden ääni jo puhui meille” (H. Nouwen). Hän on rakastanut meitä ensin, hän on odottanut meitä. Hän rakastaa meitä, hän jatkuvasti rakastaa meitä. Tämä on identiteettimme: Jumala rakastaa meitä. Tämä on voimamme: Jumala rakastaa meitä.
Tämä totuus vaatii meiltä kääntymystä sen suhteen, mitä usein ajattelemme pyhyydestä. Toisinaan olemme ylikorostaneet omia ponnistuksiamme hyvien tekojen tekemisessä ja luoneet pyhyyden ihanteen, joka liiallisesti perustuu meihin itseemme, henkilökohtaiseen sankarillisuuteen, kykyyn luopua, uhrautumiseen palkinnon saavuttamiseksi. Tämä on usein liian pelagiolainen näkemys elämästä ja pyhyydestä. Siten olemme tehneet pyhyydestä saavuttamattoman päämäärän ja erottaneet sen jokapäiväisestä elämästä – sen sijaan, että etsisimme ja tavoittelisimme pyhyyttä arkipäivän elämässä, pölyisillä teillä, konkreettisen elämän koettelemuksissa ja, kuten Avilan Teresa sanoi sisarilleen, ”patojen ja kattiloiden keskellä”. Jeesuksen opetuslapsena oleminen ja pyhyyden tiellä kulkeminen on ennen muuta sitä, että annamme Jumalan rakkauden voiman muuttaa meidät. Älkäämme unohtako, että etusijalla on Jumala emmekä me itse, Henki eikä liha, armo eikä teot. Joskus annamme liikaa painoarvoa, itselle, lihalle ja teoille. Ei: etusijalla on Jumala eikä minä, Henki eikä liha, armo eikä teot.
Herralta saamamme rakkaus on voima, joka muuttaa elämämme: se avartaa sydämemme ja auttaa meitä rakastamaan. Siksi Jeesus sanoo – tämä on toinen ulottuvuus – ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne”. Tämä niin kuin ei ole vain kutsu jäljitellä Jeesuksen rakkautta; se merkitsee, että voimme rakastaa vain koska hän on rakastanut meitä, koska hän antaa sydämiimme oman Henkensä, pyhyyden Hengen, rakkauden joka parantaa ja muuttaa meidät. Siksi voimme tehdä valintoja ja osoittaa rakkauden tekoja joka tilanteessa ja jokaiselle kohtaamallemme veljelle ja sisarelle, koska meitä rakastetaan ja meillä on voima rakastaa. Niin kuin minua rakastetaan, niin voin rakastaa. Osoittamani rakkaus liittyy aina Jeesuksen rakkauteen minua kohtaan. Niin kuin hän on rakastanut meitä, niin voin rakastaa. Niin yksinkertaista on kristillinen elämä! Me teemme siitä monimutkaista monissa asioissa, mutta niin yksinkertaista se on.
Ja mitä konkreettisesti tarkoittaa tämän rakkauden osoittaminen? Ennen kuin Jeesus jätti meille tämän käskyn, hän pesi opetuslasten jalat; sen lausuttuaan hän antoi itsensä ristinpuulla. Sitä tarkoittaa rakastaminen: palvelemista ja elämänsä antamista. Palvelemista eli sitä, ettei aseta omia intressejään etusijalle; ahneuden ja kilpailemisen myrkystä luopumista; välinpitämättömyyden syöpää ja itseriittoisuuden käärmettä vastaan taistelemista; Jumalan meille antamien karismojen ja lahjojen jakamista. Konkreettista kysymystä “mitä teen toisten hyväksi?” Sitä on rakastaminen, jokapäiväistä elämää palvelemisen hengessä, rakastaen ja melua pitämättä, korvausta vaatimatta.
Ja elämänsä antamista, joka ei ole vain jonkin, esimerkiksi jonkin omistamansa tarjoamista toisille, vaan itsensä antamista. Kysyn mielelläni ihmisiltä, jotka pyytävät minulta neuvoja: ”Sanohan, annatko almuja?” – ”Kyllä, isä, kyllä minä annan köyhille.” – “Kun annat almuja, kosketatko vastaanottajan kättä vai viskaatko almun maahan ja teet niin puhdistaaksesi itsesi?”. Punehtuen annettu vastaus: ”En kosketa.” “Kun annat almun, katsotko auttamaasi ihmistä silmiin vai katsotko muualle?” – ”En katso häntä.” Koskettaa ja katsoa, koskettaa ja katsoa veljissämme ja sisarissamme kärsivän Kristuksen lihaa. Se on hyvin tärkeää. Sitä on elämänsä antaminen. Pyhyys ei koostu muutamista sankariteoista, vaan paljosta jokapäiväisestä rakkaudesta.
”Oletko Jumalalle vihitty? Ole pyhä eläen iloiten todeksi antaumustasi. Oletko naimisissa? Ole pyhä rakastaen ja pitäen huolta miehestäsi tai vaimostasi, kuten Kristus kirkon suhteen. Oletko työläinen? Ole pyhä tehden rehellisesti ja pätevästi työsi veljiäsi ja sisariasi palvellen. Oletko vanhempi tai isovanhempi? Ole pyhä opettaen kärsivällisesti lapsia seuraamaan Jeesusta. Oletko auktoriteettiasemassa? Ole pyhä taistellen yhteisen hyvän puolesta ja luopuen henkilökohtaisista intresseistäsi” (kehotuskirje Gaudete et exsultate, 14). Tämä on pyhyyden tie, niin yksinkertainen! On aina katsottava Jeesusta toisissa.
Evankeliumin ja veljiemme ja sisariemme palveleminen, elämänsä antaminen odottamatta vastalahjaa, etsimättä maallista kunniaa: siihen meidätkin on kutsuttu. Tänään pyhiksi julistetut matkakumppanimme elivät todeksi pyhyyttä näin: omaksuen innokkaasti kutsumuksensa – kuka pappina, kuka sääntökuntalaisena, kuka maallikkona – he omistautuivat evankeliumille, löysivät verrattoman ilon, ja heistä tuli Herran säteileviä heijastuksia historiassa. Sitä on pyhä ihminen: Herran säteilevä heijastus historiassa. Pyrkikäämme siihen mekin: pyhyyden tie ei ole suljettu, se on yleismaailmallinen, kasteesta alkanut kutsu meille kaikille. Pyrkikäämme siihen mekin, koska jokainen meistä on kutsuttu pyhyyteen, ainutlaatuiseen ja toistamattomaan pyhyyteen. Pyhyys on aina alkuperäistä, kuten autuas Carlo Acutis sanoi: ei ole valokopioitua pyhyyttä, vaan pyhyys on alkuperäistä: minun, sinun, jokaisen meistä. Se on ainutlaatuista ja toistamatonta. Herralla on rakkauden suunnitelma jokaista varten, hänellä on unelma sinun elämääsi, minun elämääni, meidän jokaisen elämää varten. Mitä vielä sanoisin? Viekää sitä eteenpäin iloiten.
Franciscus
