Paavi Franciscuksen paastoviesti 2023
Paastonajan askeesi ja synodaalinen tie
Rakkaat veljet ja sisaret!
Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa kerrotaan Jeesuksen kirkastumisesta. Tuosta tapahtumasta näemme, miten Herra vastaa siihen, että hänen oppilaansa eivät ymmärrä häntä. Vähän aiemmin oli ollut jopa yhteenotto Opettajan ja Simon Pietarin välillä: tunnustettuaan uskonsa Jeesukseen Kristuksena, Jumalan Poikana, Pietari oli torjunut Jeesuksen julistuksen kärsimisestä ja rististä. Jeesus oli moittinut Pietaria: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä” (Matt. 16:23). Ja sitten ”kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen” (Matt. 17:1).
Kirkastumisesta kertova evankeliumiteksti luetaan joka vuosi paastonajan toisena sunnuntaina. Tänä liturgisen ajan jaksona Herra ottaa meidät mukaansa ja vie meidät yksinäisyyteen. Vaikka jokapäiväiset velvollisuutemme pakottavat meidät pysymään tavallisissa paikoissa ja arkirutiineissa, paastonaikana meitä kutsutaan nousemaan ”korkealle vuorelle” Jeesuksen seurassa ja kokemaan yhdessä, Jumalan pyhänä kansana, erityisen askeesin.
Paastonajan askeesi on pyrkimystä armon avulla voittaa uskon puutteemme ja vastarintamme ja seurata Jeesusta ristin tiellä. Juuri niin Pietarin ja muiden opetuslasten täytyi tehdä. Tunteaksemme Opettajan syvällisemmin, ymmärtääksemme ja vastaanottaaksemme pelastuksen salaisuuden, joka toteutui täydellisessä itsensä antamisessa rakkaudesta, meidän on annettava hänen viedä meidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, irrottautumaan kehnoista ja turhanpäiväisistä asioista. Meidän on lähdettävä matkaan, ylöspäin, mikä vuoristoretken tavoin vaatii vaivannäköä, uhrauksia ja keskittymistä. Ne ovat tärkeitä myös synodaalisella tiellä, jota kirkkona olemme sitoutuneet toteuttamaan. Meidän on hyvä mietiskellä paastonajan askeesin ja synodaalisen kokemuksen suhdetta.
“Vetäytyessään” Taborinvuorelle Jeesus ottaa mukaansa kolme opetuslasta, jotka on valittu ainutlaatuisen tapahtuman todistajiksi. Hän haluaa, että tuo armon kokemus jaetaan eikä jää yksin koetuksi; se pätee koko uskonelämäämme. Jeesusta seurataan yhdessä. Yhdessä me, ajassa pyhiinvaeltava kirkko, koemme liturgisen vuoden ja siinä paastonajan, kulkien niiden kanssa, jotka Herra on antanut meille matkakumppaneiksi. Samoin kuin Jeesuksen ja opetuslasten noustessa Taborinvuorelle, voimme sanoa, että paastonajan tiemmekin on “synodaalinen”, koska kuljemme yhdessä samaa tietä yhden Opettajan oppilaina. Tiedämme, että hän itse on Tie. Sekä liturgisella että synodaalisella matkallaan kirkko siis käy yhä syvemmin ja täydemmin sisälle Kristuksen, Vapahtajan, salaisuuteen.
Saavumme huippukohtaan. Evankeliumi kertoo, että Jeesuksen ulkomuoto ”muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo” (Matt. 17:2). Siinä on ”huippu”, matkan pää. Nousun päätyttyä, korkealla vuorella yhdessä Jeesuksen kanssa, kolme opetuslasta saavat armon nähdä hänet kirkkaudessaan, säteillen yliluonnollista valoa, joka ei tullut ulkoa, vaan loisti hänestä itsestään. Tämän näyn jumalallinen kauneus oli verrattomasti suurempi kuin kaikki opetuslasten vaivat Taborille noustessa. Millä tahansa vuoristoretkellä on noustessa pidettävä katse polussa, mutta lopussa avautuva maisema yllättää ja palkitsee suurenmoisuudellaan. Myös synodaalinen prosessi näyttää välillä vaivalloiselta ja joskus saatamme lannistua. Mutta lopussa meitä odottaa jokin suurenmoinen ja yllättävä, joka auttaa meitä ymmärtämään paremmin Jumalan tahtoa ja lähetystehtäväämme hänen valtakuntansa palveluksessa.
Opetuslasten kokemusta Taborinvuorella rikastuttaa edelleen se, että kirkastuneen Jeesuksen vierelle ilmestyvät Mooses ja Elia, joissa henkilöityvät laki ja profeetat (vrt. Matt. 17:3). Kristuksen tuoma uutuus on Vanhan liiton ja lupausten täyttymys; sitä ei voi erottaa Jumalan historiasta kansansa kanssa, vaan se paljastaa tuon historian syvän merkityksen. Samaten synodaalinen tie on juurtunut kirkon traditioon ja samalla avoin uudelle. Traditio on innoituksen lähde uusien teiden etsimiseksi, välttäen vastakkaiset kiusaukset: paikalleen jähmettymisen ja improvisoidut kokeilut.
Sekä paastonajan askeettisen tien että synodaalisen tien päämääränä on kirkastuminen, henkilökohtaisesti ja kirkollisesti. Tuon muutoksen esikuva on kummassakin tapauksessa Jeesus, ja se toteutuu hänen pääsiäissalaisuutensa armon kautta. Jotta tuo kirkastuminen voisi toteutua meissä tänä vuonna, haluan ehdottaa kahta “polkua”, joita seuraten voimme nousta ylös yhdessä Jeesuksen kanssa ja saavuttaa päämäärän hänen kanssaan.
Ensimmäinen viittaa käskyyn, jonka Isä Jumala antaa opetuslapsille Taborinvuorella, heidän katsellessaan kirkastunutta Jeesusta. Ääni pilvestä sanoo: ”Kuulkaa häntä” (Matt. 17:5). Ensimmäinen neuvo on siis hyvin selvä: on kuunneltava Jeesusta. Paastonaika on armon aikaa siinä määrin kuin kuuntelemme Hänen puhettaan meille. Ja kuinka hän puhuu meille? Ennen kaikkea Jumalan Sanassa, jonka kirkko tarjoaa meille liturgiassa. Älköön se kaikuko tyhjyyteen; jos emme aina voi osallistua messuun, lukekaamme messun lukukappaleet vaikkapa internetin avulla. Kirjoitusten ohella Herra puhuu meille veljien ja sisarten kautta, varsinkin apua tarvitsevien ihmisten kasvojen ja elämäntarinoiden kautta. Haluan lisätä toisenkin näkökohdan, joka on hyvin tärkeä synodaalisessa prosessissa: Kristuksen kuunteleminen tapahtuu myös kuuntelemalla veljiämme ja sisariamme kirkossa. Tuo vastavuoroinen kuunteleminen on joissakin vaiheissa ensisijainen päämäärä, mutta se pysyy aina välttämättömänä synodaalisen kirkon toimintatavassa ja -tyylissä.
Kuullessaan Isän äänen opetuslapset ”heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: ’Nouskaa, älkää pelätkö.’ Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin” (Matt. 17:6-8). Tässä on toinen neuvoni tälle paastonajalle: ei pidä paeta poikkeuksellisten tapahtumien ja voimakkaiden kokemusten muodostamaan uskonnollisuuteen peläten kohdata todellisuutta, sen arkista vaivannäköä, koettelemuksia ja ristiriitoja. Jeesuksen opetuslapsille näyttämä valo ennakoi pääsiäisen kirkkautta, ja sitä kohti on kuljettava, seuraten ”yksin Häntä”. Paastonaika suuntautuu pääsiäiseen: ”vetäytyminen” ei ole päämäärä itsessään, vaan se valmistaa meitä kokemaan kärsimisen ja ristin uskolla, toivolla ja rakkaudella, ja siten saavuttamaan ylösnousemuksen. Myöskään synodaalisella tiellä meidän ei pidä kuvitella saavuttaneemme päämäärän, jos Jumala antaa meille tiettyjä vahvoja yhteyden kokemuksia. Sielläkin Herra toistaa meille: ”Nouskaa, älkää pelätkö.” Meidän on tultava alas, ja koettu armo tukekoon meitä toteuttaessamme synodaalisuutta yhteisöjemme jokapäiväisessä elämässä.
Rakkaat veljet ja sisaret, Pyhä Henki innoittakoon meitä tänä paastonaikana nousemaan vuorelle Jeesuksen kanssa, kokemaan hänen jumalallisen loistonsa ja niin, uskossa vahvistettuina, jatkamaan matkaa hänen kanssaan, joka on kansansa kunnia ja kansojen valo.
Roomassa, Lateraanibasilikassa 25. tammikuuta, pyhän Paavalin kääntymyksen juhlana
Franciscus
