Oletko koskaan kuullut Memento morista? Vanhasta katolisesta perinteestä, jossa pohditaan oman kuoleman todellisuutta. Kuulostaa ehkä synkältä, mutta mietiskelyn kautta on ollut ja edelleen on mahdollista löytää tie suureen henkilökohtaiseen vapauteen ja merkitykselliseen elämiseen ennen väistämätöntä kuolemaa.
Oman katoavaisuuden pohtiminen ja siihen liittyvien pelkojen kohtaaminen auttaa ymmärtämään, että juuri siinä itse pelossa, sitä eri keinoin pakenemisessa, pienissä arjen askareissa, kuoleman edessä, Jumala ON. Aina sama, muuttumaton, puhdas, käsittämätön, elävä rakkaus, joka tekee kaiken eläväksi, jopa kuolemankin.
Oman kuoleman pohtiminen herättelee runsaasti kysymyksiä. Millaisena haluaisin muiden muistavan minut? Entä hautajaiseni, kuka ne järjestää, millaiset ne ovat, keitä niihin tulee?
Kysymysten kautta voi pohtia omia toiveitaan. Mitä toivoisin, että jälkeeni jää? Vastaus on odottamassa valmiina kielen päällä. Toivoisin, että oma elämä olisi koskettanut jonkun toisen elämää niin, että jälkeen jäisi kaipaus. Kaipaus on osa rakkautta. Oman persoonan ja elämänkehän ylittänyttä yhteistä ulottuvuutta.
Hiljattain sain äitini serkun hautajaisissa kokea miten yhdessä voidaan surra joukkueena. Itkeä ja näyttää omaa surua, vapauttaa sitä kautta tilaa toisille myös surra. Oman surun keskellä ojentaa oma käsi tukemaan toista, tukea horjuvaa selästä, taputtaa hartiaa, pitää kädestä.
Sain nähdä miten yksityisestä surusta tuli yhteistä surua, joka yhdistää, parantaa ja uudistaa. Jaettu suru on kuin mustaa multaa, josta alkaa versoa uutta ja kaunista elämää.
Hautajaiset ovat hyvä esimerkki siitä, että jokin, mikä ulospäin vaikuttaa aivan toiselta, onkin olemukseltaan jotain aivan muuta. Elämän loppuminen ja ihmisen siunaaminen hautaan ovatkin lopullisuudestaan huolimatta täynnä elämää. Itse edesmenneen elämää, läsnäolijoiden elämää, iankaikkista elämää. Menneen, nykyisen ja tulevan sekoittumista hetkellisesti täydellisesti niin, että läsnäolijat saavat kokea sen miltä tuntuu kun taivas, iankaikkisuus, tuonpuoleinen – sanoja on monta – suutelee nykyisyyttä ja konkretian maailmaa, sytyttäen läsnäolijoiden sydämissä toivon liekin.
Janina Juuti