Pyhä CHARLES de FOUCAULD — Jeesuksen veli Charles
1858–1916
Kokemus Jumalan hellyydestä
Charles de Foucauld syntyi Strasburgissa 1858. Varhaislapsuudestaan hän muistaa erityisesti rakastavan äitinsä. Tämä kuolee maaliskuussa 1864 ja samana vuonna muutama kuukausi myöhemmin hänen isänsäkin kuolee. Kuusivuotiaana hän on menettänyt molemmat vanhempansa.
Nuoruusvuosiensa aikana hän kadottaa uskon. Elämä on tylsää, päämäärätöntä. Tätä tyhjyyttä vastaan taistellessaan hän ajautuu täysin huvitteluun.
Kuitenkin syvällä sydämessään hän tuntee itsensä surulliseksi eikä mikään voi täyttää tuota tyhjyyden tunnetta. Myöhemmin löydettyään uudelleen uskon valon hän ymmärtää, että tuo tyhjyys ja surullisuus olivat ilmaus Jumalan suuren-suuresta, hienovaraisesta odotuksesta. Jumala ei ollut kääntänyt hänelle selkäänsä.
22-vuotiaana sotilaana hänet lähetetään Algeriaan ja hän oppii tuntemaan aivan uusia maailmoja. Kolme vuotta myöhemmin hän eroaa armeijasta ja aloittaa vaarallisen tutkimusmatkan Marokkoon. Matkan aikana uskovat muslimit tarjoavat hänelle turvaa useampaan otteeseen. Heistä tulee hänen ystäviään. Heidän uskostaan antama todistus puhuttaa häntä ja hän kyselee: Onko Jumala olemassa?
Hän palaa Ranskaan, jossa hänen hyvin harras kristitty perheensä, erityisesti hänen serkkunsa Marie de Bondy ottaa hänet vastaan hienotunteisesti. Hän alkaa kyselemään ja etsimään. Serkkunsa kautta tapaa papin, isä Huvelinin, josta tulee hänelle isä ja ystävä. 28-vuotiaana hän koki uskonnollisen kääntymyksen.
Hän oppii tuntemaan Jumalan äärettömän läheisenä ja rakastavana isänä, joka ei koskaan lakkaa odottamasta lastaan. Charlesin elämä muuttuu täysin ja tästä lähtien hän etsii miten vastata koko elämällään tähän Jumalan rajattomaan rakkauteen.
Nasaretin Jeesuksen löytäminen
Pyhiinvaellus Pyhälle Maalle opettaa hänet tuntemaan Nasaretin Jeesuksen, ihmiseksi tulleen Jumalan, joka 30 vuoden ajan eli köyhänä ja vaatimattomana työläisenä. Köyhyys ja nöyryys puhuttavat häntä ikään kuin kutsuna. Hän kirjoittaa:
”Minä janoan elää sitä elämää… jota ounastelin ja aavistelin kulkiessani pitkin Nasaretin katuja, joita pitkin asteli Herramme, köyhä työläinen, halpa-arvoisuuteen ja huomaamattomuuteen verhottuna”.
Tie on löytynyt, mutta se tulee olemaan pitkä ja vaiheikas. Veli Charles on ensin seitsemän vuotta trappistiluostarissa, sitten neljä vuotta Nasaretissa, jossa hän elää erakkona klarissojen luostarin portin vieressä.
Näinä rukouksen ja hiljaisuuden vuosina Jumala puhuu hänen sydämessään. Tuntikausia, yöt ja päivät, hän viettää palvontarukouksessa Pyhän Sakramentin edessä. Hän on kuin rakastava, joka ei lakkaa odottamasta Rakastettuaan: ei hän säästy pimeyden ja taistelun hetkiltäkään.
Hän käyttää myös pitkiä aikoja mietiskellen evankeliumia antaen Jeesuksen sanojen ja esimerkkien täyttävän hänen mielensä toivoen että nämä sanat lopulta muuttavat hänen sydämensä, niin kuin aina samaan paikkaan putoava vesipisara kovertuu kaikkein kovimpaankin kiveen.
Ja pian tämä Jumalan sana puhuttelee häntä ja saa hänet liikkeelle.
Veljellinen läsnäolo keskellä autiomaata
Yksi evankeliumin sana mullistaa hänen elämänsä: ”Se minkä te olette tehneet kaikkein vähäisimmille, te olette tehneet minulle”.
Tämä sana saa hänet jättämään taakseen hänen suuresti rakastamansa yksinäisyyden ja hän haluaa lähteä hylätyimpiin maihin, missä Jeesus odottaa häntä niissä, joiden elämä on kärsimystä ja köyhää. Hän tahtoo tuoda sydämessään tulena palavan Jumalan rakkauden heillekin, jotka eivät sitä tunne.
Veli Charles oli oppinut ymmärtämään sen, mitä pyhä Johannes Krysostomos sanoi jo kristinuskon alkuvuosina: tulee olla yhtä huomaavainen Jeesuksen läsnäololle köyhässä kuin hänen läsnäololleen eukaristiassa.
Tämä Jumalan erityinen mieltymys köyhiin, syntisiin, viimeisiin saa hänet lähtemään erakkolasta elämään yhä rakastavammin Herralleen omistautunutta elämää, joka samalla on vastaanottamista, käytettävissä olemista, veljellistä jakamista köyhimpien kanssa.
Niinpä elokuussa 1900 hän jättää lopullisesti Nasaretin, viettää useita kuukausia Notre Dame des Neiges -luostarissa valmistautuakseen pappeuteen. Viviersin piispa vihkii hänet papiksi kesäkuun 9. pnä 1901 ja muutama kuukausi myöhemmin hän lähtee Algeriaan, asettuu asumaan Marokon rajan läheisyydessä sijaitsevalle Beni-Abbesin keitaalle Saharaan. Hän ei rakenna erakkolaa, vaan ”fraterniteetin” – veljeskodin, jonka ovi on avoin kaikille niille, jotka tulevat tapaamaan häntä, olkoot he kansallisuudeltaan, rodultaan tai uskonnoltaan keitä tahansa. Hän kirjoittaa:
”Haluaisin, että kaikki asukkaat, kristityt, muslimit, juutalaiset, pakanat… oppisivat pitämään minua veljenään, kaikkien veljenä. He alkavat kutsua taloani fraterniteetiksi, arabian kielellä zaouiaksi. Pidän siitä.”
Ystävyyden pitkäjänteinen työ
Asuttuaan kolme vuotta Beni-Abbesissa veli Charles kuulee puhuttavan köyhästä ja vaikeasti saavutettavissa olevasta kansasta: tuaregeista. 1904 upseeriystävät tarjoavat hänelle mahdollisuuden matkustaa heidän kanssaan ja näin hän saa tilaisuuden ottaa heihin yhteyttä. Taas kerran hän lähtee matkaan.
Hän vaeltaa yli kolme kuukautta autiomaan karuja polkuja pitkin saapuakseen Hoggarin asumattomille vuorille, missä on pieniä tuaregien paimentolaisryhmiä. Heti saavuttuaan sinne hän haluaa asettua asumaan heidän keskuuteensa, mutta näiden heimojen parissa epäluulo vallanpitäjiä ranskalaisia kohtaan on suuri ja vasta vuoden päästä heidän päällikkönsä Moussa Ag Amastane antaa veli Charlesille luvan asettua asumaan Tamanrasetiin. Yksin ilman mitään varustautumista hän jättäytyy isäntiensä alaisuuteen ja asettuu asumaan köyhään, parissa päivässä rakennettuun savimajaan.
Ensikontakteista lähtien hän ryhtyy innokkaasti opiskelemaan heidän kieltään. Hän rupeaa myös tutustumaan heidän kulttuuriinsa kirjoittaen muistiin satoja runoja, joita tuaregit laulavat iltaisin nuotion ympärillä ja joiden kautta sukupolvet välittävät kansansa historiaa ja sielun.
Veli Charlesin sydämessä palaa syvä halu: puhua heille Jeesuksesta ja evankeliumista, mutta hyvin pian hän toteaa, ettei aika ole kypsä tämän kaltaiselle julistukselle. Niinpä yksinomaan pitkäjänteisen ystävyyden ja hyvyyden kautta hän pyrkii kertomaan heille, kuka hänen Jumalansa on.
Hän kirjoittaa 1909:
”Minä haluan olla niin hyvä, että he sanovat: ”Jos palvelija on tällainen, minkälaisen täytyykään Isännän olla?”
Jeesuksen kaltainen kuolemaan saakka
1914 syttyy ensimmäinen maailmansota ja väkivalta ulottuu Hoggarin autiomaahan. Eri puolilla heimot ryhtyvät kapinaan ranskalaisia vallanpitäjiä vastaan ja turvattomuus lisääntyy.
Veli Charles tietää, että hän asuu yhä vaarallisemmaksi käyvässä ympäristössä. Häntä houkutellaan lähtemään erääseen ranskalaiseen sotilastukikohtaan, jotta olisi turvassa, mutta hän kieltäytyy lähtemästä niiden luota, jotka yli 10 vuotta aikaisemmin ottivat hänet vastaan. Vuosien myötä ystävyys ja luottamus ovat syventyneet ja hän tuntee syvästi kuuluvansa yhteen tuaregikansan kanssa.
Koko elämänsä ajan hän oli pyrkinyt seuraamaan ja kulkemaan Nasaretin Jeesuksen jalanjälkiä, joka kerran oli vallannut hänen sydämensä ja hän tahtoo seurata tätä hänen kärsimyksessään ja kuolemassaan antaakseen hänkin yhä suuremman todistuksen rakkaudesta.
Joulukuun 1. päivänä 1916 illalla yksi kapinaryhmä ottaa hänet panttivangikseen; heillä ei näytä olevan aikomusta tappaa häntä, mutta paniikin hetkellä häntä vartioiva nuorukainen ampuu häntä läheltä ja veli Charles kaatuu maahan, väkivallan uhrina niin kuin monet muut näinä sotavuosina.
Yksinäinen kuolema kuin vehnänjyvän kuolema, mutta toivon merkki siitä, että ihmiskunnan veljeys on voimakkaampi kuin kaikki vihamielisyydet, jotka repivät kansoja. Moussa Ag Amastane, tuaregien päällikkö, josta oli tullut hänen ystävänsä ja joka oli palava muslimi, kirjoitti veli Charlesin sisarelle pari viikkoa tämän kuoleman jälkeen:
”Charles, marabout ei ole kuollut ainoastaan teille, hän on kuollut myös meille. Antakoon Jumala hänelle laupeuden ja että me tapaamme hänen kanssaan paratiisissa.”
Jeesuksen pikkusisar Leila