Lukijoilta: Uljas uusi ihminen
Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 1932. Vuosikymmeniä myöhemmin Huxley eritteli kirjoittamaansa menestysteosta ja pohti missä määrin hänen piirtämänsä tulevaisuudenkuva, synkkä ja vääristynyt utopia, oli käynyt toteen. Entä missä hän oli erehtynyt?
”Utopia näyttää olevan lähempänä kuin kukaan pari vuosikymmentä sitten osasi kuvitella. Sen vuoksi sijoitin Utopian kuudensadan vuoden päähän. Nykyisin tuntuu kuitenkin siltä, että tuollainen kauhukuva odottaa meitä jo yhden ainoan vuosisadan kuluttua, jos vain emme sitä ennen räjäytä maailmaamme tomuksi.” (teoksen englanninkielisen laitoksen esipuhe, neljäs painos).
Joissakin yksityiskohdissa Huxley erehtyi. Ydinvoiman ja ydinaseiden merkitystä hän ei aavistanut, myöskään IT-tekniikasta hän ei voinut tietää mitään. Mutta monessa muussa kohdin hänen profetiansa toteutui tarkasti, jopa pelottavan tarkasti. Ehkä ratkaisevin on se muutos, joka on tapahtunut ihmiskuvassamme. Huxleyn oivallus on nerokas. Emme ole saaneet pelkästään uljasta uutta maailmaa, vaan myös uljaan uuden ihmisen.
Huxleyn Utopiassa ihmiskunta on saavuttanut täydellisen seksuaalisen vapauden. Se elää jonkinlaisessa normittomassa paratiisissa, jossa ainoa, kaikkia ohjaava päämäärä on nautinto. Hyvä ja paha ehdottomina, velvoittavina eettisinä periaatteina ovat kauan sitten menettäneet merkityksensä. Jäljelle on jäänyt vain oikeus mielihyvään, ja ainoa ajateltavissa oleva rikos on se, että joltakin riistetään siihen mahdollisuus.
Ratkaisevin löytö matkalla utopiaan tehtiin silloin, kun lisääntyminen ja seksuaalisuus erotettiin toisistaan. Huxleyn Utopiassa ihmisalkiot jalostetaan laboratorioissa. Samalla koeputkissa tuotetut sikiöt ’oloutetaan’ – mukautetaan kemiallisella käsittelyllä siten, että niitä voidaan täysikasvuisina käyttää erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Säädellessään ihmiselämää sen varhaisesta alusta lähtien yhteiskunta edistää samaa päämäärää kuin taatessaan jäsenilleen oikeuden rajattomaan nautintoon. Tarkoituksena on yhteiskunnallisten jännitteiden minimointi, pyrkimys harmoniaan. Harmonia takaa nautinnon, ja nautinnon edellytyksenä on harmonia.
Teoksensa jälkikäteisarviossa, joka kirjoitettiin kaksi vuosikymmentä sen ensipainoksen ilmestymisen jälkeen, Huxley viittaa siihen, että avioerojen määrä eräissä Yhdysvaltojen suurkaupungeissa oli tuolloin yhtä suuri kuin solmittujen avioliittojen luku. ”Uljaan uuden maailman promiskuiteetti ei tunnu enää kaukaiselta…muutaman vuoden kuluttua myydään avioliittolupia kuin koiraverokuitteja, jotka ovat voimassa vuoden kerrallaan, eikä mikään laki estä pitämästä enempää kuin yhtä eläintä samalla kertaa. Poliittisen ja taloudellisen vapauden vähetessä seksuaalisella vapaudella on taipumus kasvaa.” Huxley viittaa tässä paradoksiin, jonka toteutumisen hän tarkkanäköisesti aavisti: vapaus, jota meille tarjotaan, onkin orjuutta. Uljaan uuden maailman ihmisille vapaus merkitsee huumeiden, viihteen ja seksin tuottamaa valveunta, jotka ”helpottavat orjuutta, joka on alamaisen kohtalona”.
On mielenkiintoista ajatella, mitä Huxley sanoisi nykyisestä avioliittokeskustelustamme. Vuoden 1986 avioliittolain uudistus poisti kaikki esteet avioeron tieltä ja suorastaan räjäytti erojen määrän kasvuun. Sen jälkeen on myös avioliitto käsitteenä muuttunut perusteellisesti. Yhteiskunnallisessa keskustelussa sillä ymmärretään mitä erilaisimpia asioita. Se on kuin avara katos, jonka alle jokainen voi kantaa mieleistään tavaraa. Keskustelu samaa sukupuolta olevien avioliitosta alkaa tuntua jo vanhanaikaiselta, sillä, ensin puolivakavissaan, sitten jo tosissaan pohditaan sitä, voisiko puolisoita olla samaan aikaan monta (polyamoria). Olemme tilanteessa, jossa avioliitto merkitsee eri ihmisille aivan eri asioita. Tämä tekee keskustelusta työlästä, eikä yhteiseen päämäärään ole edes järkevää päästä.
Julkisuudessa perinteiseen kristilliseen avioliittokäsitykseen suhtaudutaan yhä nurjemmin. Sen edustajat saavat osakseen mitä erilaisimpia syytöksiä suvaitsemattomuudesta aina syrjintäepäilyihin saakka. Ne, jotka ottavat osaa keskusteluun valittavat, että ajatusten vaihdossa on ikään kuin ylitetty tietty raja. Siitä, ettei hyväksytä, on menty jo pitemmälle, nyt ei enää edes ymmärretä. Monilla kristillisen avioliittokäsityksen puolustajilla on tunne kuin he puhuisivat vierasta, käsittämätöntä kieltä tai käyttäisivät käsitteitä, jotka toisella tapaa ajattelevien mielestä ovat kuin museon vitriineistä nostettuja. Pitäisikö ne sulkea lasikaappiin ja sinetöidä, vai onko niitä lupa koskettaa, suojakäsinein, ettei niistä mitään tartu?
Huxleyn Utopiassa pieni osa ihmiskuntaa on jätetty ikään kuin luonnontilaan. Siellä asuu joukko villejä, jotka elävät niin kuin ennenkin, syntyvät, kuolevat, menevät naimisiin perinteisin menoin. He synnyttävät eläviä lapsia. He kärsivät, itkevät ja surevat, mutta kokevat myös iloa, joka on aidompaa kuin ’uusien uljaiden’ kemiallisesti säädelty ilo.
Valioihmiset suhtautuvat ’villeihin’ kuin eläimiin eksoottisessa luonnonpuistossa. Heitä katsellaan uteliaasti, tirskutaan, päivitellään, mutta jotkut katselijoista tuntevat merkillistä haikeutta. He vaistoavat, että ihminen, josta on leikattu pois aidot kiintymyksen tunteet, uskollisuus, koko elämän kattavat sitoutuneet suhteet, on menettänyt tärkeän osan ihmisyyttään. Hänestä on poistettu kärsimys, elämää rasittavat sitoumukset, ikävät velvollisuudet, mutta samalla hän on muuttunut oudoksi, tunnistamattomaksi nukkeihmiseksi.
Se mitä on menetetty, tulee vaikuttavalla tavalla esiin Uljaan uuden maailman kohtauksessa, jossa eräs Huxleyn henkilöhahmoista, Villi, käy keskustelun itse Canterburyn ’arkkiyhteislaulajan’ kanssa (nimitys tulee siitä, että kirkkoja käytetään enää musiikkitilaisuuksiin ja yleiseen viihtymiseen). Arkkiyhteislaulajalla on työhuoneessaan kaappi täynnä kiellettyjä kirjoja, teoksia, joiden näkemykset ovat paitsi vanhentuneita myös nykyihmiselle sopimattomia. Erästä pölyttyneestä niteestä hän lukee – teoksen on kirjoittanut muinoin elänyt eriskummallinen mies nimeltä John Henry Newman: ”Emme ole luoneet itseämme, emme ole omia herrojamme. Me olemme Jumalan omaisuutta. Onko mitään onnea tai lohdutusta siinä, että me pidämme itseämme omanamme?”
Arkkiyhteislaulaja torjuu tämän näkemyksen vanhentuneena ja vakuuttaa kuinka mukavaksi ja onnelliseksi elämä on muuttunut. Keskustelu polveilee ja yltyy väittelyksi. Sen kuluessa Villi toteaa: Minä en kaipaa mukavuutta. Kaipaan Jumalaa, kaipaan runoutta, vaaraa, vapautta, kaipaan hyvyyttä.
Ja sitten kuullaan kaikkein pysähdyttävin paradoksi: Vaadin oikeutta olla onneton.
Heikki Hakamies
