Meihin on sisäänkirjoitettu koodi itsestämme, mutta emme halua välttämättä aina lukea sitä. Niin kuin synnintunnustuksessa: tavallaan osaamme siinäkin tilanteessa itse erotella hyvät ja pahat työmme, vaikka niitä hyviä töitämme emme otakaan esille. Pahat työmme haluamme kertoa Jumalalle.
Jostain syystä emme kerro hyviä töitämme usein kenellekään; koska se on mielestämme noloa. Mutta pahat tekomme, jos ne eivät ole todella pahoja, saavat paljon sanoja. Jo se, että ne saavat paljon sanoja, on kaksitahoinen asia. Toisaalta on hyvä tunnustaa synnit ja saada anteeksianto papin välityksellä, toisaalta syntisyydellä kehuminen ei ole niin imartelevaa meille, varsinkaan, jos se jatkuu rippikopin ulkopuolella.
Miten pitäisi asiat suhteuttaa, tasapainottaa oikein, jotta emme tavoittelisi vääränlaista huomiota ja väärin perustein? Ja jotta sanamme ripissä olisivat sopusoinnussa katuvan mielemme kanssa ja puhdistuisimme. Eri asia ovat arkipäivän paljot sanat pahoista teoista.
Pitäisikö olla myös hyvien tekojen luettelointipakko, olisiko niitä silloin enemmän? Kuuluuko se menneeseen aikaan vai onko sellaista koskaan kuulunut aikuiseen elämään, vaikka satunnaisesti törmäämmekin ns. hyviin tekoihin. Voi myös kysyä, mitä hyvinvointivaltio on tehnyt käsitteille hyvät ja pahat teot.
Marjatta Tarkoma OFS
Suopursu
Rautainen hitsattu kynttilänjalka
On tukeva
Elämässä sellainen jalka
– Olisiko se mahdollinen?
Voi olla että kaikenlaiset odottamattomat kurtut
– Psyykkiset ja taloudelliset ja uskonnolliset –
Tekevät hitsaussaumasta hauraan
Elämän jalka, jonka pitäisi olla tukeva
Seisookin sammaleisella rämeellä
Ehkä siellä kasvaa lohdutukseksi
Huumaavantuoksuisia suopursuja
Tämä rautainen kynttilänjalka
Ostettiin jouluksi,
Kynttilä loi siinä valoaan kauniisti
Vähän tiputtaen steariinia sen varteen
Paljosta käytöstä