Kirkko ja valtio Ranskassa

Helsingin kirjamessuilla 24.-27.10.2019 oli teemamaana Ranska. Ranskalaisena dominikaaniveljenä minut kutsuttiin lavalle puhumaan sekä Ranskan virallisesta sekularismista, eli valtion puolueettomuudesta uskontoihin nähden, että uskontojen asemasta ranskalaisessa yhteiskunnassa. Tässä joitakin mietteitä asiasta.

Mistä on kyse?

Ranskalla oli vuosina 1789-1799 tapahtuneeseen vallankumoukseen asti kuningas, jonka asema ja valta oli Jumalan suoma ja suojelema. Sadan vuoden pohdinnan ja ristiriitojen seurauksena vuonna 1905 astui voimaan laki kirkon ja valtio erottamisesta. Lain mukaan valtion ja sen viranomaisten on oltava puolueettomia uskontoihin nähden. Se tarkoittaa esimerkiksi, että kaupungintalon työntekijöiltä ja valtion pitämien koulujen opettajilta on kielletty osoittaa omaa uskontoa sanoin, vaattein tai teoin. Myös ala-asteen, yläasteen ja lukion oppilailta on kiellettyä ilmaista omaa uskontoa vaatetuksellaan; siksi Ranskan huiviasiat tulevat esiin silloin tällöin myös Suomen uutisissa.

Silti vuoden 1905 lakia pidetään vapauttavana lakina, sillä ensimmäisestä pykälästään alkaen se sallii ja suojelee uskontojen ilmaukset julkisuudessa. Saa esimerkiksi vapaasti järjestää uskonnollisia kulkueita kaduilla. Vain koko kasvot peittävät huivit on julkisuudessa kielletty henkilöllisyyden tunnistamisen vuoksi. Lain mukaan valtion pitää myös antaa vangeille ja sairauden takia estyneille mahdollisuus harrastaa omaa uskontoaan; siksi valtio maksaa vankiloissa ja sairaaloissa käyville papeille, pastoreille, imaameille ja rabbiineille palkkaa.

Voiko Ranskaa enää pitää ”kirkon esikoistyttärenä”?

Pyhä paavi Johannes Paavali II käytti tätä Ranskaa koskevaa ikivanhaa ilmaisua Pariisissa vieraillessaan vuonna 1980 kutsuakseen ranskalaisia pysymään uskollisina kristinuskolle. Myös paavi Benedictus XVI käytti aikoinaan ilmaisua samalla tavoin. Ilmaisu viittaa siihen, että Ranskan kuningas Clovis oli ensimmäinen kastettu länsimäisen valtion johtaja jo vuonna 496. Hänen kasteensa ansiosta Ranska tuli Euroopan vanhimmaksi katoliseksi maaksi.

Nykyään noin 65 % ranskalaisista sanoo olevansa katolisia. Osuus vähenee nopeasti. Vielä pahempaa on, että alle 5 % sanoo käyvänsä säännöllisesti messussa sunnuntaisin. Alle 35-vuotiaiden messussa kävijöiden osuus on alle 3 %, mikä tarkoittaa, ettei voi enää tehdä nuorista katolilaisista luotettavia tilastoja. Heistä on ikään kuin tullut yhteiskunnassa näkymättömiä.

Voi kuitenkin sanoa Ranskan olevan vielä kristillinen maa, kun jokaisen kylän keskeltä löytyy katolinen kirkko, joka usein sisältää taideaarteita ja jonka kellot soivat Angelus-rukousta kolmesti päivässä kaikkien kyläläisten kuullen. Museotkin ovat täynnä taideteoksia, jotka viittaavat kristinuskoon. Nykyisenä haasteena on antaa kaikille mahdollisuus ymmärtää kansallista kulttuuria, joka vuosisatojen varrella on kehittynyt kristinuskon avulla ja perusteella. Mutta riittääkö, että usko elävään Kristukseen supistetaan pelkän kulttuurin tasolle?

Miksi yhä useammin puhutaan silti uskontojen asemasta yhteiskunnassa?

Terrori-iskuja on tapahtunut Ranskassa monesti viime vuosina. Tämän seurauksena puhutaan yhä enemmän islamin asemasta yhteiskunnassa; halutaan rajoittaa tai hallita muslimien toimintaa. Vuoden 1905 lain mukaan ja ihmisoikeuksien takia laissa ei saa kuitenkaan käsitellä vain yhtä uskontoa tai ihmisryhmää. Siksi yhä enemmän puhutaan Ranskassa kaikista uskonnoista samalla tavoin, että pitää rajoittaa kaikenlaista uskontoon liittyvää toimintaa, vaikka tavat ja tottumukset vaihtelevat paljon uskontokunnasta toiseen. 

Presidentti Sarkozy yritti aikoinaan järjestää islamin toiminnan Ranskassa perustamalla Ranskan Muslimien Toimikunnan, jonka säännöt saivat inspiraatiota katolisen piispainkokouksen toimintatavoista. Presidentin tavoite ei tuolloin saavuttanut mitään tulosta, sillä islaminusko ei toimi samalla tavoin kuin kristilliset kirkkokunnat. Vaikka he asuvat yhdessä samassa maassa, muslimit jakautuvat yleensä eri moskeijoihin niissä käytetyn kielen ja kansallisuuden mukaan, mikä mutkistaa valtion ja muslimien välisiä suhteita, kun taas kirkko toimii yhtenä pyramidin muotoisena järjestelmänä, jonka viranomaiset vastaavat samalla tasolla toimiville valtion viranomaisille: kardinaali tai piispainkokouksen puheenjohtaja ministereille ja presidentille, piispa maaherralle, seurakuntapapit kaupungin pormestarille jne.

Tilanne näyttää kiristyvän nyt, kun on esitetty, että vuoden 1905 lain pitäisi uuden käsityksen mukaan kieltää kaikki uskonnolliset ilmaukset julkisuudessa, mikä olisi tietenkin todella vaarallista kirkkojen vapaalle toiminnalle. Valitettavasti tällaisen uskontoja kohtaan osoitetun asenteen suosio näyttää nousevan yhteiskunnassa.

Miten katolinen kirkko suhtautuu tilanteeseen?

Moni ranskalainen väittää Ranskan olevan katolinen maa, vaikkei käy messussa eikä osallistu kirkon toimintaan. Heidän mielestään pitää ennen kaikkea puolustaa niin kutsuttuja kristillisiä arvoja. Moni poliitikko vasemmalta äärioikeistoon saakka hyötyy tilanteesta ja käyttää kirkkoa hyväkseen viittaamalla kristityille puhuessaan arvojen tärkeään osaan yhteiskunnan toiminnassa. Ajatus menee näin: kristinuskon kannattaa olla olemassa, sillä se tuo meille hyödyllisiä ajatuksia, mutta parempi on toimia ilman kirkkoa, jota pidetään esteenä tai jopa vaarallisena järjestönä, etenkin siitä syystä, että se on sotkeutunut seksuaalisen hyväksikäytön skandaaliin. Tällainen ”kristinusko ilman kirkkoa” -ajatus on kuitenkin jo tuomittu epäkatoliseksi siitä asti, kun paavi Pius XI vuonna 1926 julisti Charles Maurrasin ja hänen Action Française -liikkeensä kirkonkiroukseen, sillä Maurras oli yrittänyt kehittää niin sanottua katolisen yhteiskunnan mallia katolisten arvojen perusteella mutta vailla Kristusta, kirkkoa ja piispoja. Tiedetään hyvin, millaisia tuloksia saavutetaan, kun Jumala unohtuu.

Nykyisten aktiivisten katolilaisten, piispojen ja pappien vastaus on korostaa hengellisen elämän syventämisen merkitystä saarnaamalla, ettei kannata nostaa arvojen lippua, ellei hengellinen elämä ensin perustu Kristukseen ja ystävyyteen Jumalan kanssa, sillä kristillisten arvojen hyväksyminen ja puolustaminen tulee vain hengellisen elämän seurauksena, eikä pelkkä arvojen korostaminen saa olla hengellisen elämän tai yhteiskunnan peruskivenä.

Kannattaa varmasti vahvistaa arvojen asemaa yhteiskunnassa, mutta ensin katolilaisten pitää tarjota maanmiehilleen Kristusta, joka pelastaa ja vapauttaa meidät – ei niinkään valmiita poliittisia kantoja – sillä Kristusta janoavat kaikki. Ellemme toimi näin, kristinusko uhkaa museoitua ja Ranskassa katolisuudesta tulee pelkkä vanhojen aikojen reliikki, osa kansanperinnettä.

Veli Marie-Augustin Laurent-Huyghues-Beaufond OP