Historian, siltojen ja pyhien kaupunki
PAAVI FRANCISCUS UNKARISSA 28.–30.4.2023
Vierailullaan Unkarissa paavi Franciscus kuvasi Budapestia historian, siltojen rakentamisen ja pyhien esimerkin kannalta ja niiden kautta pohdiskeli myös yhdistyneen Euroopan merkitystä. Seuraavassa otteita paavi Franciscuksen puheesta viranomaisille ja diplomaattikunnalle Unkarissa 28.4.2023.
1. […] Tässä historian vaiheessa Eurooppa on keskeinen, sillä historiansa ansiosta se edustaa ihmiskunnan muistia. Tässä mielessä sitä kutsutaan omaksumaan oman roolinsa eli yhdistämään kaukana olevat, toivottamaan tervetulleiksi muut kansat pitämättä ketään ikuisena vihollisena. On elintärkeää löytää uudelleen Euroopan henki, sen perustaneiden valtiomiesten into ja näky. He kykenivät katsomaan omaa aikaansa, kansallisia rajoja ja välittömiä tarpeita pitemmälle ja luomaan diplomatiaa, joka tavoitteli ykseyttä eikä kärjistänyt jakautumista. Ajattelen De Gasperia, joka pyöreän pöydän keskustelussa Schumanin ja Adenauerin kanssa totesi: “Ennustamme yhdistynyttä Eurooppaa Euroopan itsensä vuoksi, emme asettautuaksemme toisia vastaan… Työskentelemme ykseyden, emme jakautumisen puolesta” (Rooma, 13. lokakuuta 1953). Ja Schumanin vakaumusta: “Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään”, sillä – kuten hän mieleenpainuvasti sanoi – “maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin” (Schumanin julistus 9. toukokuuta 1950). Nykyään noita uhkia on todellakin monia, mutta kysyn itseltäni, ajatellen etenkin sodan repimää Ukrainaa: missä ovat luovat ponnistelut rauhan puolesta?
2. Budapest on siltojen kaupunki. Ylhäältä katsottuna “Tonavan helmen” ainutlaatuisuus näkyy sen eri osia yhdistävissä silloissa […]. Nuo eri todellisuuksia yhdistävät sillat saavat meidät myös ajattelemaan kuinka tärkeää on ykseys, joka ei ole samaa kuin yhdenmukaisuus. Budapestissa se ilmenee kaupungin yli 20 osan merkittävässä moninaisuudessa. Myös 27 maan Eurooppa, joka rakennettiin luomaan siltoja kansakuntien välille, vaatii kaikkien panosta, vähentämättä kunkin ainutlaatuisuutta. Kuten yksi perustajista julisti: “Eurooppa on oleva olemassa menettämättä mitään kunkin kansakunnan kunniasta ja menestyksestä. Laajemmassa yhteisössä ja suuremmassa sopusoinnussa yksilöt voivat kukoistaa” (De Gasperi 13. lokakuuta 1953). Tuollaista sopusointua tarvitsemme: kokonaisuutta, jonka osia ei yhdenmukaisteta, vaan integroidaan niiden oman identiteetin säilyttäen. Tältä kannalta Unkarin perustuslaki oikein toteaa: “Yksilön vapaus voi toteutua vain yhteistyössä toisten kanssa”, ja edelleen: “Uskomme, että kansallinen kulttuurimme antaa rikkaan panoksen Euroopan ykseyden moninaisuuteen.”
Ajattelen Eurooppaa, joka ei ole osiensa vanki, ei lankea itseriittoiseen populismiin eikä muuttuvaan, abstraktiin “supranationalismiin”, joka kadottaa näkyvistä kansojensa elämän. Se on erot poistavan “ideologisen kolonisaation” tuhoisa tie, kuten ns. gender-teorian tapauksessa; tie, joka asettaa elämän todellisuuden edelle reduktiivisen käsityksen vapaudesta, esimerkiksi rehennellen muka edistyksenä järjetöntä “oikeutta aborttiin”, joka on aina traaginen tappio. Kuinka paljon parempaa olisikaan rakentaa Eurooppaa keskittyen ihmispersoonaan ja kansoihin, toteuttaen syntyvyyttä ja perheitä edistävää politiikkaa, kuten tässä maassa – Euroopassahan on maita, joissa keski-ikä on 46-48 –, Eurooppaa, jonka eri kansakunnat muodostaisivat yhden perheen, joka suojelee kunkin jäsenensä kasvua ja ainutlaatuisuutta. Budapestin kuuluisin silta, Ketjusilta, auttaa meitä unelmoimaan tuollaisesta Euroopasta, sillä silta koostuu monista suurista, erilaisista linkeistä, joiden lujuus ja voima johtuu yhteen liittämisestä. Tältä kannalta kristillinen usko voi olla voimavara, ja Unkari voi toimia “sillanrakentajana” erityisen ekumeenisen luonteensa ansiosta. Täällä eri tunnustuskunnat […] elävät yhdessä ilman kitkaa, tehden yhteistyötä kunnioittaen ja rakentavasti. Lämmöllä ajattelen Pannonhalman luostaria, yhtä tämän maan suurista hengellisistä monumenteista, joka on rukouksen paikka ja itsessään veljeyden silta.
3. Lopuksi pohdin Budapestia pyhien kaupunkina. […] Luonnollisesti ajattelemme pyhää Tapania, Unkarin ensimmäistä kuningasta, jonka elinaikana Euroopan kristityt olivat täydessä yhteydessä. Hänen patsaansa Budan linnassa hallitsee ja suojelee kaupunkia, ja hänelle omistettu basilika pääkaupungin sydämessä on saakka pyhyys, eikä pelkästään kuningas Tapanin vaan hänen koko perheensä: hänen vaimonsa autuaan Giselan ja hänen poikansa pyhän Imren. Viimeksi mainittu sai isältään joukon kehotuksia, jotka muodostavat tietynlaisen testamentin unkarilaisille. […] Sieltä luemme aina ajankohtaisen neuvon: “Kehotan sinua osoittamaan ystävyyttä ei vain perhettä ja sukulaisia, mahtavia ja rikkaita, naapureita ja kansalaisiasi kohtaan, vaan myös muukalaisia ja kaikkia luoksesi tulevia kohtaan.” Pyhä Tapani osoittaa aitoa kristillistä henkeä julistaessaan: “Rakkauden harjoittaminen johtaa korkeimpaan onnellisuuteen.” Siihen hän lisää: “Ole lempeä, jottet koskaan vastustaisi totuutta” (Kehotuksia, X). Tällä tavalla hän erottamattomasti liittää toisiinsa totuuden ja lempeyden. Tässä on suuri uskon opetus: kristillisiä arvoja ei voi tyrkyttää ankarasti ja ahdasmielisesti, koska Kristuksen totuus vaatii lempeyttä autuaaksijulistusten hengessä. […]
Se vahvistaa selkeän identiteetin arvon ohella myös tarpeen avoimuuteen toisia kohtaan. Perustuslaki tunnustaa sen todetessaan: “Kunnioitamme muiden kansojen vapautta ja kulttuuria ja pyrimme yhteistyöhön kaikkien maailman kansakuntien kanssa.” Samoin se toteaa, että “kanssamme elävät vähemmistökansallisuudet ovat osa Unkarin poliittista yhteisöä ja olennainen osa valtiota”, ja sitoutuu “edistämään ja vaalimaan… Unkarissa asuvien kansallisuuksien kieltä ja kulttuuria”. Tämä henki on todella evankeliumin mukaista ja ristiriidassa tietyn sisäänpäinkääntyvän taipumuksen kanssa, jota toisinaan perustellaan omien traditioiden ja jopa uskon nimissä.
Perustuslain teksti toteaa selvästi ja kristillistä henkeä täynnä olevin sanoin: “Meillä on velvollisuus auttaa hädänalaisia ja köyhiä.” Muistamme Unkarin pyhien pitkää historiaa, josta pääkaupungin monet jumalanpalveluspaikat todistavat. Ensimmäisestä kuninkaasta, joka laski yhteisöllisen elämän perustuksen, siirrymme prinsessaan, joka pystytti sen lujan, puhtaan rakennuksen seinät. Pyhän Elisabetin maine on levinnyt kautta maailman. Tuo maanne tytär kuoli 24-vuotiaana luovuttuaan omaisuudestaan ja jaettuaan kaiken köyhille. Hän omistautui hoitamaan sairaita rakennuttamassaan sairaalassa ja on loistava evankeliumin todistaja.
[…] Pyhä Tapani uskoi pojalleen merkittävät veljeyden sanat todetessaan, että eri kieliä ja tapoja tuovat tulijat “koristavat maata”. Hän kirjoitti: “maa jolla on vain yksi kieli ja tapa on heikko ja hauras; siksi kehotan sinua vastaanottamaan muukalaiset hyväntahtoisesti ja pitämään heitä arvossa, niin että he ovat mieluummin luonasi kuin muualla” (Kehotuksia, VI). Vastaanottaminen on aikamme kiistakysymys ja varmasti monimutkainen. Silti kristittyinä perusasenteemme on oltava se mitä pyhä Tapani suositteli pojalleen, opittuaan sen Jeesukselta, joka samaistui muukalaiseen (vrt. Matt. 25:35). Ajatellessamme Kristusta, joka on läsnä niin monissa veljissämme ja sisarissamme, jotka epätoivoisina pakenevat konflikteja, köyhyyttä ja ilmastonmuutosta, meidän on kohdattava ongelma ilman tekosyitä ja viipymättä. Se on kohdattava yhdessä, yhteisönä, koska nykytilanteessa sen vaikutukset ennemmin tai myöhemmin koskettavat meitä kaikkia.
Franciscus
