Christus fons vitae – piispan saarnoja
Joulukuun alussa on ilmestynyt monien toivoma emerituspiispa Teemu Sipon saarnakokoelma ”Christus fons vitae” (toim. Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala). Julkaisemme ohessa kirjan esipuheen, jossa Pauli Annala luonnehtii kuulijoiden tilanteeseen eläytyvää, Kristuksen, elämän lähteen luo kutsuvaa saarnaa.
Kun Jeesuksen pyhän sydämen sääntökunnan pappi Teemu Sippo nimitettiin Helsingin katolisen hiippakunnan piispan virkaan, hän valitsi piispalliseksi tunnuslauseekseen ”Christus fons vitae”, Kristus elämän lähde (ks. saarna 13). Lause on samalla myös tunnustus; sen kautta piispamme tekee tiettäväksi, että Jeesus Kristus on se lähde, josta hän pyrkii jatkuvasti ammentamaan hiippakunnan elämää virvoittavaa vettä. Muistuttaakseen itseään jatkuvasti siitä, mihin hän on sitoutunut, piispa Teemu toteaa apostoli Paavalin sanoin: ”voi minua, ellen evankeliumia julista” (1. Kor. 9:16b; ks. saarna 25).
Jos evankeliumin julistaja uskoo onnistuvansa välittämään hyvän sanoman kuulijoilleen perehtymättä vastaanottajien tilanteeseen, hän epäonnistuu tehtävässään. Hyvän sanoman julistaminen ei ole yksisuuntainen tapahtuma, jossa saarnaaja pyrkii siirtämään tai istuttamaan oman totuutensa toisen mieleen. Saarna on dialoginen tapahtuma, jossa saarnan pitäjä käy ystävällistä keskustelua seurakuntansa kanssa. Kreikan saarnaamista tarkoittavan verbin homilein kantana on sana homilos, joka tarkoittaa väki- tai ihmisjoukkoa. Piispa Teemun homiliat eli saarnat ovat kahden osapuolen välistä tuttavallista ja luottamuksellista keskustelua. Piispamme saa sanoman perille; hän antautuu vuoropuheluun kuulijakuntansa kanssa. Tällaista dialogista asennetta kokoelmaan valitut saarnat ovat tulvillaan.
Tänä keväänä piispa Teemu lahjoitti minulle vuonna 1976 Freiburgin Albert-Ludwig-yliopiston teologiselle tiedekunnalle kirjoittamansa diplomityön, joka käsittelee saksalais-amerikkalaisen teologin Paul Tillichin (1886-1965) teologiaa. Koska myös omat varhaisvaiheen tutkimukseni käsittelivät Tillichin teologiaa, kuunnellessani piispa Teemun saarnoja minun on ollut erityisen helppoa panna merkille, miten johdonmukaisesti hän seuraa Tillichin kehittelemää ns. korrelaation metodia. Se on teologinen menetelmä, jossa kristillisen uskon pysyvät ja ajattomat uskontotuudet asetetaan korrelaatioon eli suhteeseen niiden muuttuvien ja temporaalisten olosuhteiden ja tilanteiden kanssa, joissa ihmiset kulloinkin elävät. Tälle periaatteelle sensitiivinen piispamme ei sulje silmiään eikä korviaan olosuhteilta, joissa hänen kuulijansa elävät, vaan suhtautuu niihin kuuntelevalla mielellä. Systemaattisen teologiansa johdannossa Tillich muotoilee tämän metodisen ihanteensa seuraavasti: onnistunut ja kirkkoa palveleva teologian harjoitus on jatkuvaa, kahden navan välillä tapahtuvaa edestakaista liikettä. Ensimmäinen liike ammentaa niistä ikuisista totuuksista, joiden pohjalle kristillinen usko on perustettu; toinen liike suuntautuu niitä muuttuvia ja ajallisia tilanteita ja konteksteja kohti, joissa kristillisen uskon totuudet otetaan vastaan.
Kokoelman jokainen saarna välittää kuvan kuulijansa tilanteeseen eläytyvästä piispasta, joka kutsuu laumaansa Kristus-lähteelle levähtämään, virkistymään ja saamaan lohdutusta. Ihminen saarnaa jo pelkällä olemassaolollaan. Niinpä tähän luottavan saarnamiehen ei tarvitse lain sormella jatkuvasti viitata ihmisen hädänalaiseen tilanteeseen, vaan hän tarjoaa hädänalaiselle lohdutusta (ks. erityisesti saarna 8).
Tämän tillichiläisen pääsävelen rinnalla muutamista saarnoista kaikuu läpi myös toisenlainen melodia, jonka piispamme on sisäistänyt kuunnellessaan Freiburgin yliopistossa Bernard Welten (1906–1983) luentoja. Maallistumisen eli sekularismin myötä korrelaation metodin asetelma on alkanut horjua, koska hyvinvoivaa länsimaista ihmistä eivät ikuiset totuudet näytä enää kiinnostavan. Maallistunut ihminen pitää uskonnollista ikuisuuden kaipuuta antiikkisena ja keskiaikaisena jäänteenä, jonka vaikutusalue tulee kehityksen myötä vääjäämättä kapeutumaan ja lopulta sulkeutumaan kokonaan. Sitä mukaa kun dialogin toinen osapuoli kasvaa yhä itseriittoisemmaksi, korrelaation metodin soveltaminen muuttuu yhä vaikeammaksi. Tämän maailmanajan (lat. saeculum) ajalliset totuudet riittävät maallistuneelle ihmiselle; hän kokee itsensä kiusaantuneeksi, kun joku alkaa puhua hänelle ikuisista totuuksista.
Bernard Welten kirja Das Licht des Nichts ilmestyi suomeksi vuonna 2008 otsikolla Olemattomuuden valo. Piispa Teemu vastasi suomennoksesta yhdessä Terhi Kiiskisen kanssa. Suomennokseen laatimissaan alkusanoissa kääntäjät valottavat kirjan sisältöä ja toteavat: ”Olemattomuuden valo on nyt ehkä vielä ajankohtaisempi kuin ilmestyessään ensimmäisen kerran. Teos käsittelee muun muassa suoran uskonnollisen kokemuksen häviämistä maallistuneessa länsimaisessa yhteiskunnassa, tuon häviämisen seurauksia ihmisten kokemusmaailmassa sekä mahdollisuuksia antaa tyhjyyden kokemukselle rakentava ja positiivinen sisältö.” Welten vaikutus tuntuu erityisen selvänä saarnassa 10.
Jeesuksen pyhän sydämen sääntökunnan painotuksia voi löytää lähes jokaisesta kokoelman saarnasta, mutta erityisen selvästi ne tuntuvat Jeesuksen pyhän sydämen juhlapyhänä pidetyssä saarnassa 20. Edelleen kokoelman viimeisen saarnan äärellä lukija pääsee ymmärtämään, miten kansainvälinen Helsingin katolinen hiippakunta on. Piispamme ekumeenisesta linjasta edustavan käsityksen tarjoaa Rooman Santa Maria sopra Minervan basilikassa 2011 pidetty saarna 16.
Emerituspiispamme on armoitettu saarnaaja. Hänen kerran pitämiinsä homilioihin on hyvä palata uudestaan ja uudestaan, jotta voisimme yhdessä hänen kanssaan ammentaa elämän lähteestä.
Pauli Annala
Piispan kirja Christus fons vitae (144 sivua, KATT 2020) on tilattavissa Katolisesta kirjakaupasta hintaan 20 eur + postimaksu.
www.katolinenkirjakauppa.net
