Kristillinen väkivallattomuuden ideaali ja oikeutetun sodan teoria
Tuskin mikään muu kristillisen ideaalin ja käytännön todellisuuden välinen jännite on yhtä ajankohtainen kuin se, joka vallitsee Kristuksen selkeän väkivallattomuuden ja oikeutetun itsepuolustuksen välillä. Raamatullisesti ilmaistuna kyseessä on Jumalan sanan kohtien Matt. 26:52 ja Room. 13:4 välinen jännite. Tämä jännitteisyys on kulkenut koko kirkon historian lävitse, ja se ilmenee vahvasti myös nykyisen Rooman paavin kannanotoissa. Ehkä juuri tässä jännitteisyydessä – sen kärsivällisessä kestämisessä rukouksessa – onkin hengellinen tulkinta-avain koko tähän, myös yksittäistä uskovaa raastavaan, kysymykseen?
Raamatullinen tausta
Jeesus Kristus on kaiken kristillisen elämäntyylin lähde ja malli. Tämä koskee niin hänen sanojaan kuin tekojaankin, joista molemmista yhtä lailla Kolmiyhteisen Jumalan itseilmoitus maailmalle koostuu (vrt. Dei Verbum, §4). Molemmista näkökulmista kristillisen väkivallattomuuden ideaali on kiistaton. Kristuksen opetuksessa ei ollut mitään sijaa minkäänlaiselle väkivallalle. Päinvastoin hän opetti, että ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu” (Matt. 26:52). Kristuksen opetuslapsen ei tule ollenkaan astua väkivallan logiikkaan sisään vaan voittaa se rakkaudella: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt. 5:43-44). Rauhantekijöille Kristus antoi suurimman mahdollisen lupauksen: ”he saavat Jumalan lapsen nimen” (Matt. 5:9). Jeesus sinetöi opetuksensa totuuden seuraamalla sitä johdonmukaisesti aina ristinkuolemaansa asti, jonka kautta Jumala korotti hänet ikuiseen kunniaan (vrt. Fil. 2:9). Kristuksen ilmoittama Jumala on näin äärettömän rakkauden ja laupeuden Jumala.
Mutta Raamatun Jumala on myös oikeudenmukaisuuden ja tuomion Jumala, joka ”maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan” (Room. 2:6). Vanha eli Ensimmäinen testamentti on täynnä kertomuksia siitä, miten Jumala voimallaan korjaa vääryyden ja palauttaa oikeuden synnin vääristämän maailman keskelle. Keskeinen esimerkki on heprealaisten vapauttaminen Egyptin sorrosta ja orjuudesta. Jumala haluaa, että oikeus ja järjestys hallitsevat ihmisten keskuudessa. Apostoli Paavali seuraa tätä perinnettä uskollisesti muistuttaessaan Rooman alkuseurakuntaa siitä, että ”esivalta ei kanna miekkaa turhaan” (Room. 13:4). Kristityt ovat luotettavia ja hyviä kansalaisia, kirkko on aina vakuuttanut maallisille vallanpitäjille, koska he näkevät oikeudenmukaisessa yhteiskuntajärjestyksessä Jumalan oman asetuksen.
Oikeutetun sodan teoria
Kristittyjen ollessa vielä vähemmistössä Rooman valtakunnassa alkukirkko pyrki johdonmukaisesti seuraamaan Kristuksen esimerkkiä väkivallattomuudesta ja toisen posken kääntämisestä. Kristitty ei voinut toimia armeijassa tai muussa toimessa, johon epäjumalanpalvelun ohella liittyi väkivallan käyttö toisia ihmisiä kohtaan. Väkivallan edessä kristitty oli pikemminkin kutsuttu liittymään Kristuksen väkivallattomaan veritodistukseen, ja marttyyriutta ihailtiinkin tosi kristinuskon kriteerinä.
Kristinuskon saadessa yhä enemmän virallista valta-asemaa Rooman valtakunnassa 300-luvulta lähtien tilanne kuitenkin muuttui. Kun suuri osa kansalaisista alkoi tunnustaa ainakin nimellisesti kristinuskoa, oli väistämätöntä, että kristittyjä alkoi esiintyä kasvavissa määrin myös armeijassa ja muissa yhteiskunnallisissa viroissa. Tässä tilanteessa kirkko joutui pohtimaan systemaattisesti suhdettaan viralliseen voimankäyttöön ja myös sotaan. Tällöin muotoillut ajatukset pysyivät sitovina katolisen kirkon opetukselle aina 1900-luvulle asti.
Erityisesti kirkkoisä ja Hippon piispa Augustinus tunnetaan muotoilemastaan ”oikeutetun sodan” (bellum iustum) teoriasta. Sen mukaan sota ja siihen väistämättä liittyvä väkivalta voi olla oikeutettua tietyin tarkasti määritellyin ehdoin. Näitä ovat ennen kaikkea viattomien puolustaminen ja rikollisten rankaiseminen. Augustinuksen opetukset vaikuttivat kirkolliseen oppiin ”kahdesta miekasta”, joilla Jumala hallitsee maailmaa: ”maallinen miekka” kuuluu yhteiskunnallisille vallanpitäjille, kun taas ”hengellinen miekka” merkitsee kirkon ja lopulta paavin valtaa. Molemmilla miekoilla on oma toiminta-alueensa, mutta lopulta ne molemmat ovat Jumalan asettamia (vrt. Luuk. 22:38). Maallisen miekan alaan kuuluu myös oikeutettu sota. 1200-luvun skolastikko Tuomas Akvinolainen tarkensi edelleen oikeutetun sodan teoriaa, josta keskiajan kuluessa muotoutui vakiintunut osa lännen kirkon oppia. Se löytyy myös nykyisestä Rooman kirkon yleiskatekismuksesta (§2308-2310).
Viimeaikaisten paavien kannanotot
Viimeaikaisten paavien kannanotot sodan ja rauhan kysymyksissä eivät kuitenkaan tue mitään yksioikoista oikeutetun sodan teorian hyväksymistä. Etenkin atomiaseen kehittämisen myötä paavit ovat pikemminkin olleet taipuvaisia tuomitsemaan kaikenlaiset sotatoimet. Esimerkiksi paavi Johannes XXIII kirjoitti kiertokirjeessään Pacem in terris (1963), että atomiaikana on lähes mahdotonta ajatella, että sotaa voitaisiin käyttää oikeudenmukaisuuden välineenä (§67). Vatikaanin toinen kirkolliskokous totesi samaan tapaan, että nykymaailmassa sodan kysymyksiä on pakko tarkastella aivan uudesta näkökulmasta suhteessa menneisyyteen (Gaudium et spes, §80). Totaalisen tuhon mahdollisuus on nyt pysyvästi läsnä sotivassa ihmiskunnassa.
Yhdysvaltojen hyökättyä Irakiin alkuvuonna 2004 paavi Johannes Paavali II totesikin johdonmukaisesti, että sota on aina järjen ja ihmisyyden tappio. Hänen mukaansa väkivallasta seuraa aina vain lisää väkivaltaa, minkä vuoksi todellinen rauhan tie kulkee vuoropuhelun kautta. Paavi Franciscus puolestaan kirjoittaa kiertokirjeessään Fratelli tutti (§258), ettei sotaa enää voida pitää ratkaisuna mihinkään, koska sen riskit ovat aina suurempia kuin sen mahdolliset hyödyt. Keskustellessaan Moskovan patriarkan kanssa Venäjän hyökättyä Ukrainaan alkuvuodesta 2022 Franciscus sanoi, että myös lännen kirkossa puhuttiin joskus pyhästä tai oikeutetusta sodasta mutta että niin ei voi enää puhua (”Oggi non si può parlare così”).
Onko katolinen kirkko siis kokonaan hylännyt oikeutetun sodan teorian?
Väkivallattomuuden ehdoton ideaali – eskatologisessa jännitteessä
Vastaus yllä olevaan kysymykseen on lyhyesti sanottuna ei. Katolinen kirkko pitäytyy perinteiseen käsitykseen oikeutetusta sodasta, kuten tekee myös koko kansainvälinen poliittinen yhteisö. Kirkko haluaa vain entistä selkeämmin ja jämäkämmin korostaa, että sotatoimien tulee olla ehdottoman viimeinen vaihtoehto, kun kaikki muut mahdollisuudet on koeteltu ja viattomia on välittömän uhkan alla. Kyse ei siis tässäkään tapauksessa ole joko–tai: joko kristillinen väkivallattomuus tai oikeutettu sota. Molemmat ovat ja elävät toisiinsa kietoutuneina, usein lähes sekoittuneina, synnin haavoittaman ihmiskunnan keskellä. Väkivallattomuus pysyy kuitenkin aina ehdottomana ideaalina kristityille. Väkivallattomuuden periaatteen tulee ohjata ja rajoittaa myös oikeutettuja sotatoimia – ja kannustaa niitä mitä pikaisimpaan päätökseen. Tähän tapaan tiivistää tuoreimman katolisen keskustelun oikeutetun sodan teoriasta Georgetownin yliopiston professori ja jesuiittaisä David Hollenbach.
Tässä hengessä Vatikaanin toinen kirkolliskokouskin jo tunnusti, että kun kaikki rauhanomaiset keinot on käytetty, valtiot ovat oikeutettuja myös väkivaltaiseen voimankäyttöön itsepuolustustarkoituksessa (Gaudium et spes, §79). Tämän kirkon vakaumuksen mukaisesti paavi Franciscus totesi palatessaan Kazakstanista syyskuussa 2022, että itsepuolustus ei ole ainoastaan sallittua vaan myös kunnioitettava isänmaanrakkauden ilmaus. Katolinen kirkko liittyy näin täysin 1900-luvulla rakennettuun kansainvälisen lain järjestykseen, jonka mukaan jokaisen itsenäisen valtion suvereniteettia on kunnioitettava ja tarvittaessa puolustettava myös asein.
Yhtä kaikki, Kristuksen opettama ja elämä väkivallattomuuden esimerkki pysyy kirkon ideaalina. Siihen on aina pyrittävä ja sitä on aina pidettävä esillä – myös ja etenkin oikeutetun sodan aikaan. Oikeastaan ainoana globaalina valtionpäämiehenä paavi Franciscus pitää rauhan asiaa jatkuvasti esillä myös Ukrainassa ja kannustaa kaikkia rukoilemaan sen puolesta. Inhimillisesti rauha voi vaikuttaa kaukaiselta, mutta kristitty ei olekaan vain tämän hetken ja paikan vanki. Hän saa voimaa uskoa rauhaan kirkon eskatologisesta toivosta, siitä vakaumuksesta, että sota ja väkivalta ei ole ihmiskunnan lopullinen tila vaan Jumalan suunnitelmaan kuuluu täydellisen rauhan ja oikeudenmukaisuuden täyttymys. Nyt kun kirkko on vähitellen vapautumassa maallisen vallan painolastista sekularisoituneissa länsimaissa, se voi selkeämmin ja vakuuttavammin julistaa sitä, mitä se on aina uskonut. Kristuksen kuninkuuden juhlan messun prefaatiossa kirkko ennakoi Jumalan valtakuntaa, joka on ”totuuden ja elämän, pyhyyden ja armon, vanhurskauden, rakkauden ja rauhan valtakunta”. Siihen asti kristitty on kutsuttu kilvoittelemaan rakastavan väkivallattomuuden ja oikeutetun vallankäytön jännitteessä, kuitenkin aina väkivallattomuudelle etusijan antaen ja siitä todistaen.
Rukouksen voima
Mutta miten sitten tavallinen kristitty voi kilvoitella väkivallattomuudessa tämän synnin haavoittaman ja pimentämän maailman keskellä? Joitakin Jumala kutsuu varmasti hyvinkin konkreettisiin rauhan tekoihin, jopa jättämään maalliset virkansa ja antautumaan kokonaan rauhan ja universaalin veljeyden asialle. Tästä on kirkon historiassa upeita esimerkkejä Martinus Toursilaisesta ja Franciscus Assisilaisesta Ignatius Loyolalaiseen ja aina Franz Jägerstätteriin asti. Kirkon pyhät herättävät Kristuksen radikaalin väkivallattomuuden eloon ja loistavat hänen kirkkauttaan kaiken väkivallan keskelläkin. Heidän esimerkistään saamme me kaikki kirkossa ammentaa, oli oma kutsumuksemme sitten millainen tahansa.
Meillä kaikilla kristityillä on kuitenkin yhtäläinen kutsumus rukoilla rauhan puolesta. Tämä on varmasti tärkeintä, mitä yksittäinen kristitty ja koko kirkko voi tehdä. Rukoilla rauhan puolesta. Tähän paavi Franciscus jatkuvasti kannustaa uskovia ja kaikkia hyvän tahdon ihmisiä. Joka sunnuntai hän Angelus-rukouksen jälkeen muistuttaa meitä Ukrainan marttyyrikansasta ja muista sotien vuoksi kärsivistä. Emme saa unohtaa. Emme saa turtua ja kovettua. Pian Venäjän hyökkäyssodan alettua paavi halusi pyhittää Venäjän ja Ukrainan Neitsyt Marian tahrattomalle sydämelle, jotta rauhan asia saisi voimakkaimman mahdollisen puoltajan, Taivaan ja Rauhan kuningattaren. Nyt lokakuussa, ruusukon kuukautena, Franciscus kutsuu meitä jälleen rukoilemaan erityisesti rauhan puolesta Ukrainaan.
Olemme kuitenkin kaikki heikkoja uskossamme. On vain inhimillistä olla epäileväinen rukouksen voiman suhteen. Käytännön (inho)realismi uhkaa tukahduttaa hengen palon. Miten muka pelkkä rukous voisi edistää rauhan asiaa, ajateltiin sitten Ukrainaa tai maapallon monia muita sota-alueita? Ehkä rukous tai hengellinen mietiskely voi muuttaa meitä itseämme ja auttaa meitä luomaan rauhanomaista ilmapiiriä ympärillemme, mutta ei kai nyt rukous sentään suoraan maailmanhistorian kulkuun vaikuta?
Tässä tulee mieleeni eräs kohta pyhän John Henry Newmanin Kirjeestä Norfolkin herttualle vuodelta 1875. Siinä hän muistuttaa protestanttisia paaviuden kritisoijia siitä, kuinka tiettyjen paavien hengellisellä arvovallalla on ollut maailmanhistoriaa muokkaava voima. Näin oli esimerkiksi Gregorius VII:llä hänen kutsuessaan keisari Henrik IV:n katumukseen vuonna 1077. Tai Pius VII:n ekskommunikoidessa Napoleonin vuonna 1809. Etenkin jälkimmäinen tapahtuma on puhutteleva. Napoleon oli reagoinut ekskommunikaation uhkaan vain ylimielisesti ihmettelemällä, mitä paavi sillä oikeasti tarkoittaisi; ajatteliko paavi todella, että maailma oli palannut tuhat vuotta takaisin ajassa, että aseet yksinkertaisesti tippuisivat hänen sotilaidensa käsistä? Vain muutama vuosi tämän jälkeen aseet todella tippuivat Napoleonin sotilaiden käsistä Venäjän tuimassa talvessa, ja hänen imperialistiset haaveensa tuhoutuivat. Kardinaali Newman näki näissä historiallisissa tapahtumissa Kaikkivaltiaan Jumalan erityisen vaikutuksen Kristuksen asettaman Pietarin seuraajan kautta. Newman kirjoitti: ”Niin kuin Hän oli Gregoriuksen kanssa vuonna 1077, niin Hän oli myös Piuksen kanssa vuonna 1812, ja samoin Hän on oleva jonkun tulevan paavin kanssa, kun se on välttämätöntä.” Me saamme nyt rukoilla, että Kaikkivaltias olisi paavi Franciscuksen kanssa, kun hän pitää rauhan asiaa esillä nykyisessä sotien raastamassa maailmassamme.
Alpo Penttinen, Rooma