Usko – isä Jan Aartsin mietteitä
Muistellessani kohtaamisiani äskettäin kuolleen isä Jan Aartsin SCJ kanssa otin käteeni hänen kirjansa ”Mietteitä. Uskon Jumalaan” vuodelta 1994. Kirjassaan isä Jan pohtii, mitä usko on, mitä on usko kristinuskon Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, mitä me uskontunnustuksessa sanomme uskovamme. Onko usko jotakin, mitä teen vai sellaista, mitä minulle tapahtuu? Monet kristityt ovat pohtineet tätä asiaa, toisin sanoen mitä käytännön tasolla elämässäni tapahtuu, kun uskon vai tapahtuuko mitään.
Olen joskus yrittänyt saattohoidon seminaareissa hengellisen hoidon yhteydessä puhua niin sanotun luterilaisen ei-uskovan opettajakollegani kanssa siitä, mistä uskossa on kysymys. Hänen käsityksensä asiasta rajoittui kirkkoon ja siihen, miten kirkko säännöillään määrää, kuinka ihmisen on elettävä.
Isä Jan vastaa kysymykseen uskosta, että se on jotakin, mitä me teemme. Me uskomme itse eikä joku muu meissä. Mutta toinen kysymys, miksi me uskomme, on hankalampi vastata. Usko ei ole järkiperäinen päätös, joka syntyy pitkän harkinnan jälkeen. Usko ei synny siten, että jonakin päivänä vain päätän ruveta uskomaan. Isä Janin mukaan usko nousee ihmisessä kuin kasvi valoa kohti. Uskominen tapahtuu meille. Usko on meistä esiin nouseva vastaus. Se on sitä, mitä sisimpämme kuulee tai mitä kohtaamme olemuksemme syvyydessä.
Uskon salaisuudet ylittävät ihmisen järjen kyvyn eli usko on järjetön. Uskomme ydin Jeesus Kristus Jumalan Poika on selittämätön mysteeri. Isä Jan kirjoittaa, että uskova ei voi havainnollisesti todistaa todeksi uskoaan. Ei ole kummallista, että uskova ihminen toisinaan kyselee itseltään, onko uskoni ehkä itsepetosta, pelkkää mielikuvitusta, jolla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa. Maailmassa on muitakin asioita, joita ei voida tai osata selittää: esimerkiksi ihmisen fysiologiassa ja biologiassa, solujen ja aivojen toiminnassa, on paljon sellaista, mitä tiede ei pysty selittämään. Kaikki, mitä on olemassa, on isä Janin mukaan suuri ihme. Kaikki näkyvä ja havainnollinen heijastaa Jumalaa, hänen jatkuvaa luomistyötään ja sen ihmeitään.
Jumala on ihmisessä. Monet hakevat Jumalaa pitkiä pyhiinvaelluksia tehden, etsivät ja kyselevät, näkevät paljon vaivaa löytääkseen hänet eivätkä huomaa, että Jumala on omassa sydämessä ja kulkee aina mukana. Olen Jumalan ympäröimä, elän Jumalassa, hänen maailmassaan ja todellisuudessaan, joka on myös minun todellisuuteni, arkeni ja juhlani.
Mielenkiintoista on pohtia, miten Jumalan ja uskon kohtaaminen on tapahtunut omassa kokemusmaailmassa, onko se ollut suuri räjäyttävä yllätys, ”tulo uskoon”, vai jotakin hiljaista vähitellen kypsyvää? Isä Jan kirjoittaa, ettei meidän pitäisi tavoitella ihmeellisiä elämyksiä, vaan jättää kaikki Jumalan asiaksi. Jumala ei ilmesty abstraktina ja teoreettisena vaan ihmisen rinnalla arkielämässä, hänen puolellaan ja kanssaan. Tällainen havainto johtaa siihen, että ihminen alkaa etsiä Jumalan tahdon toteuttamista arjen todellisuudessa, hän ei elä pää pilvissä. Vain haroin vetäydytään maailmasta luostariin.
Eläessään meissä Jumala lähettää havahduttavia tapahtumia, jotta alkaisimme nähdä. Sellainen voi olla keski-ikäinen, vailla silmiä syntynyt kerjäläisnainen kaukaisen kaupungin jalkakäytävällä. Herättävä tapahtuma voi olla messu vieraassa maassa ja tuntemattoman naisen turistille antama rauhatervehdyshalaus. Se voi olla silmiin pistävä sosiaalisuus ja huolta pitävä asenne, jota ihmiset osoittavat toisilleen ja erityisesti tarvitseville eteläeurooppalaisessa suurkaupungissa.
Tapahtumien merkitys selkeytyy vähitellen ja alan huomata ja uskoa, että Jumala tahtoo minun elävän juuri nyt tällä hetkellä, katsovan omaa elämääni, että näkisin ja toimisin ja rakastaisin. Opin vähitellen katsomaan elämääni, niin kuin isä Jan sanoo, Jumalan silmillä eli uskon valossa ja ikuisen autuuden näkökulmasta.
Elina Grönlund
obl.OSSS, ignatiaaninen hengellinen ohjaaja
