Elämme parhaillaan joulukuisen pimeyden, kirpeiden pakkasten ja ensilumien keskellä myös odotuksen ja valmistautumisen aikaa, adventtia. Monelle joulukuu alkoi kuormittavana kiireen ja kasvavien koronalukujen keskellä. Lyhentyvät päivät ja lisääntyvä pimeys muistuttavat ajan rajallisuudesta. Päivän muutamat valoisat tunnit lipuvat ohitse. Pimeää aamua seuraa hetki valoa kunnes se kääntyy jälleen uudeksi pitkäksi illaksi ja yöksi.
On ihmeellistä ja hauskaakin pohtia miten luonto ja vuodenajat tukevat ja saattavat meitä kulkiessamme kirkkovuoden halki. Syksyn hehkun hiipuminen lehti kerrallaan koruttomaksi paljaudeksi saa pohtimaan olennaisen olemusta ja turhan karsimista. Niin materian kuin hengellisen kasvunkin tasolla. Luonnon hiljainen vaipuminen talvihorrokseen ja pidentyvät yöt auttavat pysähtymään ja tulemaan entistä tietoisemmaksi valon tarpeesta.
Aikaisten aamuheräämisten kautta olen oppinut pitämään joulukuun pimeistä ja kylmistä aamuista. Kaupungin uinuessa sinistä, hiljaista untaan voi taivaan tummaa kantta vasten nähdä miten hengityksen huuru suitsukkeen lailla kohoaa kohti ylhäällä tuikkivia tähtiä. Tässä hiljaisuudessa ja pimeydessä on helppoa olla pieni. Ja odottaa.
Adventin eli odottamisen aika on myös valmistautumisen aikaa, paastoamisen ja katumustöiden kautta. Karun näköinen, talvihorrokseen vaipunut puu on valmistautunut talveen, eli talveentunut. Tämän monivaiheisen prosessin läpikäydessään puut pakkasten myötä karaistuvat voidakseen kestää kylmyyttä odottaessaan kevättä ja uuden kasvukauden lupausta. Jollain tasolla näin teemme myös mekin kulkiessamme kohti valoamme Kristusta ja minuutti minuutilta pidentyviä päiviä.
Pimeät illat ja aamut auttavat tulemaan ihan kehollisestikin tietoiseksi ajasta, odottamisesta sekä valon tarpeestamme. Ne ehkä jopa auttavat meitä elämään todeksi kutsuamme olla suolana ja valona, lamppuina lampunjalassa. Hymyillä aamubussissa tuntemattomalle maskin takaa, olla korvana tarvitsevalle, apukäsinä yksinäiselle. Juuri nyt on helppoa nähdä, että sille on tarvetta. Valolle pimeyden keskellä.
Janina Juuti