JYRKI ERRA: LYIJYVALKOINEN. OTAVA 2020.
Jyrki Erra on jälleen kirjoittanut kirjan, joka vie Roomaan ja sivuaa taas meidän kirkkoammekin. Hänen v. 2012 ilmestyneessä esikoisteoksessaan ”Kaunasin sivut” Roomalla oli tärkeä osa ja kirkkokin oli paljon esillä. Kirjoitin silloin kirjasta Fidesissä ja valittelin, että kirjailija oli tehnyt muuten niin jännittävään ja hyvin kirjoitettuun romaaniin asiavirheitä.
Tässä kolmannessa romaanissaan, joka on liki 500-sivuinen järkäle, Erra on palannut Roomaan, ja jälleen katolinen lukija havaitsee hänen kompuroivan kirkollisille poluille poiketessaan.
Kirjan keskeisenä hahmona on barokin taiteen suuri mestari Caravaggio. Tästä johtuu kirjan erikoinen nimi. Lyijyvalkoinen on myrkyllinen väri, jolla Caravaggio pohjusti maalauksensa ja joka kaiketi koitui aikanaan hänen kuolemakseen. Erra on erinomainen taideopas, ja lukija saa perinpohjaisen oppitunnin niin Caravaggion taiteesta kuin hänen elämästään. Ei pidä pelästyä, kyllä Erra palkitsee lukijan.
Tärkeä sivurooli kirjassa on benediktiini-isä Jacobilla, joka on tullut Espanjasta, Montserratin luostarista, vähän epäilyttävälle asialle Roomaan, kuten Axelille, päähenkilölle, pian valkenee. Isä Jacob on muka saanut sääntökunnaltaan huomattavat toimivaltuudet. Sääntökunnalta? Erra kaiketi olettaa, että benediktiineillä on jossain joku ylin johtaja, joka antaa tarpeen tullen valtuuksia johonkin toimeen jollekulle jonkin benediktiiniluostarin isistä.
Hän olettaa väärin. Jokainen benediktiiniluostari on täysin itsenäinen yksikkö, jonka apotti taatustikaan ei valtuuta ketään luostarinsa isistä toimimaan tavalla, joka on ilmeisessä ristiriidassa maailman vanhimman voimassa olevan luostarisäännön kanssa.
Kaiken lisäksi isä Jacobilla on jokin ”tumma” asu ja varvassandaalit. Benediktiini, joka on Roomassa ja majailee Vatikaanissa eikä käytä luostarinsa habitusta — siinä täydentyy suomalaisen kirjailijan fantasiabenediktiini!
Kumma että Erra on valinnut rooliin benediktiinin eikä jesuiittaa. Isä Jakob puolustelee toimiansa siten, että lukijalle tulee mieleen lause ”tarkoitus pyhittää keinot”. Erra ilmeisesti on omaksunut topeliaanisen käsityksen jesuiitoista ja heidän kuvitteellisesta periaatteestaan. Sen oivaltaa, kun Axel kommentoi lehtikuvaa, jossa paavi esiintyy maineeltaan epäilyttävän sisilialaisen ylimyksen kanssa. Axel näet toteaa: Paavihan on jesuiitta!
Roomassa ja Italian taiteessa Erra liikkuu tottuneen kulkijan tavoin, mutta kotimaa jää vähemmälle. Kolmikulman puistikosta ja sitä koristavasta Yrjö Liipolan veistoksesta — Tellervo, Tapion neiti — hän käyttää helsinkiläisenemmistön nimiä Dianapuisto ja Diana. Ja Jumalanäidin ikonin Maria-hahmon hän ylentää vallan ”Jumaläidiksi”, siis jumalten joukkoon. Tässä kirjailija on astunut sivuun taiteen polulta ja suistunut hurjaan teologiseen näkökulmaan.
Rauni Vornanen