Eläminen eukaristian lahjan kanssa
Eukaristian sakramentti on yhdeltä puolen osa Jumalan lihaksitulemisen salaisuutta. Messussa pappi lausuu sanat ”Tämä on minun ruumiini” ja ”Tämä on minun vereni”, vaikka ei tarkoitakaan omaa fyysistä ruumistaan ja vertaan vaan Kristuksen ruumista ja verta, hänen, jonka persoonassa (in persona Christi) pappi toimii ja viettää sakramentteja. Tätä varten hänet on kutsuttu ja vihitty papiksi. Leipä ei enää ole leipää eikä viini ole viiniä, vaan ne ovat perimmäiseltä olemukseltaan, näkyväisten ominaisuuksiensa takana, muuttuneet Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Kyse ei ole pelkästä symbolista.
Katolisessa kirkossa usko Kristuksen todelliseen läsnäoloon eukaristiassa käy ilmi ehkäpä selkeimmin siinä, että eukaristian vietto on jokaisen pyhän messun huipennus. Eukaristian vastaanottaminen – yhtyminen Jumalan kanssa – on jokaisen uskovan hengellisen elämän päämäärä sekä siinä hetkessä että iankaikkisuudessa. Eukaristista Kristusta – Jumalaa – palvoaksemme me polvistumme messussa ja messun ulkopuolellakin aina pyhän sakramentin ja tabernaakkelin edessä (adoraatio, palvonta).
Turhaan ei kirkko opeta, että eukaristia on ”koko kristillisen elämän lähde ja huippu” ja että ”[m]uut sakramentit samoin kuin kaikki kirkon virat ja apostolaatin tehtävät on sidottu eukaristiaan ja suuntautuvat sitä kohti”. Miksi? Koska ”pyhä eukaristia sisältää kirkon koko hengellisen aarteen, nimittäin itse Kristuksen, meidän Pääsiäisemme”. (Vrt. KKK 1324; Lumen gentium, 11; Presbyterorum ordinis, 5.)
Mutta minä olen vain ihminen
Eukaristia on todella uskomme täyttymys: siinä me kohtaamme itsensä Kristuksen, Jumalan Pojan, ja saamme esimakua siitä autuudesta, joka Jumalan antaman lupauksen mukaan odottaa meitä taivaassa tämän maanpäällisen elämämme päätyttyä. Mutta entä jos en täytäkään kaikkia edellytyksiä? Entä jos en ole kyllin hyvä? Entä jos en ole ihan kiinnostunut tai vakuuttunut kaikista opetuksista? Minähän olen vain tavallinen ihminen!
Eukaristiassa on useampia eri puolia: yksi on se, että jokainen messunvietto, jokainen kommuunio, on aina yhtä todellinen kohtaaminen Kristuksen kanssa. Tavallaan ei ole mitään väliä sillä, missä messu vietetään, kuinka juhlallinen se on, tai kuinka hurskas pappi sitä viettää. Olennaista on, että se on, vaikka on selvää, että sen kuuluisikin saada kaikki kunnia ja arvokkuus, koska mitään tärkeämpää, pyhempää asiaa ei maailmassa olekaan kuin pyhä messu, jokainen pyhä messu. Se on kirkon meille välittämää esimakua taivaallisesta liturgiasta, meille annettu pyhä lahja.
Vähän samalla tavalla on uskovien kommuunion laita. Luonnollinen päämäärämme on tavoitella Jumalan näkemistä ja taivaallista autuutta, ja on selvää (ainakin pitäisi olla), että Luoja-Jumalan kohtaamista varten haluamme olla parhaimmillamme, niin sielun kuin ruumiinkin osalta. Meidän tehtävämme on tavoitella sielun puhtautta mutta ei kuvitella, että olisimme sen jo saavuttaneet. Meidän tehtävämme on ohjata elämäämme kirkon opetuksen mukaisesti ja kunnioittaa kommuunion vastaanottamisen edellytyksiä, ennen kaikkea sitä, että on käytävä ripillä ennen kommuuniota, jos on tietoinen raskaasta synnistä (vrt. KKK 1385). Siihen tarvitsemme oikeaa omaatuntoa, joka kasvaa Jumalan sanan, kirkon opetuksen ja pastoraalisen huolenpidon tukemana. Oikea omatunto – ei pelkkä mielivaltainen tunne – sitten muistuttaa meitä ripin tarpeesta ja lohduttaa meitä kompastuttuammekin, jotta pääsemme takaisin tielle Jumalaa kohti.
Joskus on tilanteita ja aikoja, jolloin koemme ja jopa tiedämme perustellusti olevamme kaukana rakastavasta Jumalasta. Silloin on tärkeää tarkastella, onko kyseessä pelkkä tunne vai objektiivinen tosiasia. Onko oma elämä esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn mukainen? Pelkkä tunne ei välttämättä tarkoita, että oma elämä tosiasiallisesti olisi etäällä Jumalasta. Jos sen sijaan huomaamme rikkoneemme Jumalan käskyjä, mutta emme ole valmiita korjaamaan asiaa, on syytä olla rehellinen itselle ja myös kirkolle.
Onneksi Jumala on kärsivällinen ja niin on kirkkokin. Ongelmallinen tilanne, vaikka se edellyttäisi eukaristian vastaanottamisesta pidättäytymistä, ei tarkoita sitä, etteikö kirkon tai seurakunnan elämään kannattaisi osallistua. Meidät on joka tapauksessa kutsuttu, jopa velvoitettu, pyhittämään lepopäivä messuun osallistumalla. Parannuksen tekoon meillä on aikaa niin kauan kuin elämme, toisaalta kukaan ei tiedä, kuinka kauan. Ei kannata odottaa ja paaduttaa sydäntään. Jeesus kysyi opetuslapsiltaan, kun hänen puheitaan pidettiin vaativina: “Aiotteko tekin lähteä?” Ja opetuslapset vastasivat: “Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:67-68)
Mitä me tahdomme?
Jos todella tahdomme ottaa vastaan pyhän kommuunion, meidän on huolellisesti tutkittava motiivejamme. Uskonko, että Jeesus on todellisesti läsnä eukaristiassa? Uskonko todella, että on olemassa elämää kuoleman jälkeen? Tahdonko tavoitella sitä, uskonko, että eukaristia – Kristus – tulee sisimpääni ja voi pyhittää minut? Tahdonko todella, että Jumalan rakkaus täyttää minut ja muuttaa minut?
Sitähän hengellinen kasvu on, että minä tulisin pienemmäksi ja hän – Kristus – suuremmaksi (vrt. Joh. 3:30), niin että lopulta ”en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20).
Eukaristian lahja kulkee kaiken aikaa mukanamme. Joka kerta, kun tulemme messuun, se lahja on yhtä aito ja ainutkertainen. On kuin osallistuisimme pelastushistorian merkittävimpään hetkeen yhä uudestaan paikan päällä Golgatalla, jossa Kristuksen lunastustyö huipentui, jossa hänen kylkensä puhkaistiin ja siitä tuli pelastuksen lähde.
Eukaristia ei ensi sijassa ole lahja, jota me ihmiset jaamme keskenämme, vaan se on lahja, joka yhdistää meitä, koska Jumala antaa sen meille: me olemme yhtä Kristuksessa. Siksi eukaristian vastaanottamisen ei pitäisi riippua sosiaalisista tekijöistä: ”Käyn kommuuniolla, koska muutkin käyvät” tai ”Käyn kommuuniolla, koska täällä on kiva pappi” eivät ole hyviä syitä käydä, samoin kuin huonoja perusteluja käymättömyydelle ovat esimerkiksi ”en käy, koska kommuunio jaetaan väärällä tavalla” tai ”en mene, koska pappi on epämiellyttävä”.
Eukaristinen Kristus on meidän Herramme ja Jumalamme. Lihaksitulonsa nöyryydessä hän lähestyy meitä ihmisiä ihmeellisellä, salatulla tavalla. Niin hän puhuu meille, sydämen hiljaisuudessa. Kuunnelkaamme häntä, etsiytykäämme hänen lähelleen.
Miksi emme tahtoisi antaa Jumalalle mahdollisuutta, miksi olisimme niin hulluja, että kieltäytyisimme hänen rakkaudestaan?
Marko Tervaportti
Kuva: Joan de Joanes (1510–1579): Viimeinen ehtoollinen (n. 1562). Prado-museo.
