Kun kaikki ei ole niin kuin aina
Pääkirjoitus, Fides 7/2019 (6.9.2019)
Suomessa meillä ihmisillä on harvinaisen hyvä olla. Verrattiinpa tilannettamme melkeinpä mihin tahansa muuhun maahan tai maanosaan, olemme melko lailla kärjessä, tilastollisesti. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä kokemusta, että monien ihmisten elämässä on vastoinkäymisiä, sairautta, surua, että tuntuu jopa liian raskaalta ylipäänsä elää. Se, mitä voidaan mitata, ei kerro kaikkea.
Tarkoitukseni ei varsinaisesti ole nyt ”saarnata” siitä, että meidän kristittyjen – varsinkin meidän – tulisi kantaa vastuuta jokaisen lähimmäisemme hyvinvoinnista. Ennemminkin haluan kiinnittää huomiota siihen, että vaikka kestävät yhteiskunnalliset rakenteet pitävätkin huolta yleisesti ottaen lähes kaikista ja kaikesta, jää kuitenkin aina joitakin katvealueita, joihin nuo rakenteet eivät ulotu, joitakin syvyyksiä tai kerroksia ihmisen elämäntodellisuudessa, joihin pääsee pureutumaan vain yksilön tasolla, persoonien välisen keskustelun ja toisensa tukemisen kautta.
Silloin, kun kaikki ei ole niin kuin ”aina”, tarvitaan tätä henkilökohtaista osallistumista enemmän kuin yleensä. Olipa kyse sitten läheisen ystävän vaikeuksista, sukulaisen hankalasta elämäntilanteesta, meidän tukemme ja olkapäämme, rukouksemme, voi olla juuri se, mitä tarvitaan. Yhteisön ja yhteiskunnan vahvuus ei ole siinä, että iloitaan, kun kaikki on hyvin, vaan siinä, että toimitaan valittamatta yhdessä silloin, kun kaikki ei ole niin kuin asioiden pitäisi olla, kun kaikki ei ole hyvin. Tavanomaisesta poikkeavat tilanteet vaativat meiltä ihmisiltä aktiivisuutta, valmiutta toimia toisen puolesta, uhrimieltä.
+ + +
Joskus yhdestä ajatuksesta lipuu helposti toiseen. Niin nytkin. Myös oma paikalliskirkkomme elää poikkeuksellista aikaa: taloutemme on vaikeuksissa ja hiippakunta on ilman piispaa. Myös meidän katolilaisten on noustava omista koloistamme ja osoitettava, ettemme ole hylänneet hiippakuntaamme vaan tuemme sitä niin taloudellisesti kuin myös ja ennen kaikkea hengellisesti, osallistumalla messuihin, pyhiinvaelluksiin ja retretteihin sekä vahvistumalla itse omassa hengellisessä elämässämme rukouksen ja kirkon sakramenttien avulla.
Marko Tervaportti
