Pääkirjoitus 10/2018
Paavi päätti Baltian vierailunsa Tallinnaan, jossa hän, ikään kuin päätössanoinaan, muistutti virolaisia, ja meitä kaikkia, siitä, että tervehenkinen ylpeys oman maan ja kansan aikaansaannoksista, omasta kulttuurista ja identiteetistä, omasta vapaudesta on täysin hyväksyttävää. Hän ei kuitenkaan päästänyt – totutusti – ketään helpolla. Ei ”valittuna oleminen” ole mitään laakereilla lepäämistä, ulkopuolisilta vaikutteilta sulkeutumista ja omaan napaan tuijottamista.
Päinvastoin ”valittuna oleminen” edellyttää sitä, että oman asemansa ymmärtää lahjana, etuoikeutena, joka ei ole tarkoitettu piiloteltavaksi vaan jaettavaksi. Siksi paavi kutsui saarnassaan virolaisia (Viron katolilaisia) – ja meitä kaikkia – menemään ulos pappeina, läheisinä, hän kutsui meitä elämään ja toimimaan pyhänä kansana, ei yksilöinä, ja tarjoamaan auttavaa kättämme. Hän kutsui meidät pyhälle vuorelle, jotta sydämemme heräisi ja me voisimme todella oppia olemaan vapaita, ottamaan vastaan hyvyyttä ja toimimaan oikein ”valittuina”. Paavi muistutti, ettemme me voi tyytyä ajatukseen, että asiat kyllä järjestyvät, että joku ne hoitaa, vaan meidän on itse toimittava niiden järjestämiseksi. ”Emme voi ajatella, että joku muu pysähtyy auttamaan… Meidän on tarjottava auttava käsi, koska he [autettavat] kantavat Jumalan kuvaa.”
On kysyttävä, mistä se hyvyys tulee maailmaan, jos me emme tee hyviä tekoja, jos me emme välitä vaikuttaa asioihin ja päätöksiin? Tämä on tärkeä kysymys erityisesti tänä aikana, jolloin katolista kirkkoa tarkastellaan poikkeuksellisen tarkkojen ja ikävä kyllä monesti myös vihamielisten suurennuslasien läpi.
Syytä siihen tietenkin on, mutta kaikkein eniten syytä siihen on meillä tavallisilla katolilaisilla. Meidän itsemme tulisi tehdä kaikkemme, että kirkon ilmapiiri puhdistuisi, että hyväksikäyttöskandaali ja sen johdannaiset hoidettaisiin tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti, jotta mahdollisimman pian kirkko voisi jatkaa täysin voimin työtä siinä tarkoituksessa, jota varten se varsinaisesti on olemassa.
Juuri tästä kirkon varsinaisesta tehtävästä oli kysymys, kun paavi vieraili Baltiassa. Siellä hän julisti evankeliumia, vahvisti veljiä ja kaikkia kirkon uskovia. Siellä hän loi luottamusta ja toi toivoa tulevasta. Siksi se tuntui niin sopivalta; kirkko tuntui taas kirkolta. Valittuna oleminen ei ole laiskottelua, vaan tekoja, vastuun kantamista.
Marko Tervaportti