Olin otettu, kun piispa Raimo pyysi minut mukaan ekumeeniseen pyhiinvaellukseen Roomassa ja Vatikaanissa Pyhän Henrikin juhlapyhän yhteydessä 16.-21. tammikuuta. Näitä pyhiinvaelluksia on tehty vuosittain jo vuodesta 1985 lähtien. Pyhiinvaellus peruttiin vain vuonna 2021 koronapandemian vuoksi. Se, että Suomesta ekumeeninen delegaatio vierailee vuosittain paavin luona, on oikeastaan jo pieni ihme. Tietääkseni millään muulla maalla ei ole vastaavaa perinnettä. Miten tähän on tultu, kun ottaa huomioon Suomen pienen väkiluvun ja katolilaisten pikkuriikkisen lukumäärän? Ehkä viimeiset tulevat ensimmäisiksi?
Vierailun aikana minulle kuitenkin selvisi, että Suomea pidetään Vatikaanissa eräänlaisena ekumenian ihmemaana. Pienessä pohjoisessa maassa käydään korkeatasoista katolis-luterilaista dialogia, ja muutenkin yhteisymmärrystä ja hyväntahtoisuutta kristillisten kirkkokuntien ja yhteisöjen välillä löytyy enemmän kuin monessa muussa maassa.
Tällä kertaa ekumeenista delegaatiota johti ruotsinkielisen Porvoon evankelisluterilaisen hiippakunnan piispa Bo-Göran Åstrand. Hänen lempeän rauhallinen olemuksensa antoi vierailullemme ystävällistä sävyä. Jotenkin sopi hyvin, että juuri hän antoi paaville lahjaksi matkalla kuorossa laulaneen kirkkomuusikon, Eva Anderssonin, virkkaamat valkoiset lapaset. Mukana delegaatiossa olivat myös piispa Åstrandin vaimo Karin Åstrand, ev.-lut.-kirkon ruotsinkielisen työn keskuksen johtava asiantuntija Lucas Snellman ja Maarianhaminan seurakunnan kirkkoherra Mari Puska, joka paljastui alkujaan suomenkieliseksi. Iloitsin saamastani kielikylvystä, jossa ruotsin kielen taitoni sai aimo terästyksen. Mukana oli myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkoasiain osaston johtaja Kimmo Kääriäinen, joka osoittautui kovaksi Rooman konkariksi: tällä ekumeenisella pyhiinvaelluksella hän oli jo yhdettätoista kertaa. Katolisesta kirkosta delegaatiossa oli kaksi edustajaa, piispa Raimo Goyarrola ja minä. “Baby-piispa” ja “baby-pappi”, kumpikin hiljattain vihkimyksen saaneet! Ortodoksista kirkkoa edustivat metropoliitta Arseni sekä maallikkoteologi Maria Mountraki. Tässä värikkäässä ryhmässä syntyi mielenkiintoisia keskusteluja. Välillä kosketimme vaikeitakin asioihin, kuitenkin aina ripauksella huumoria ja kunnioittavassa hengessä. Matkalla tavattiin myös Suomen suurlähettiläät Matti Lassila (Italia) ja Kalle Kankaanpää (Pyhä istuin) sekä Suomen Rooman instituutin edustajia. Suurlähettiläs Kankaanpää, jota kutsuimme tuttavallisesti Kalleksi (tästä pidän suomalaisuudessa) oli kanssamme suurimman osan ajasta.
Majoituimme Piazza Farnesen birgittalaiskodissa. Sisaret huolehtivat iloisesti ja lämpimästä hyvinvoinnistamme. Konselebroin aamuisin messussa piispa Raimon kanssa, usein pyhän Birgitan huoneessa hänen pyhäinjäännöstensä ympäröimänä. Oli kyllä kauniin mystinen tapa aloittaa aamu. Muu delegaatio sai odottaa meitä yleensä aamiaispöydässä. Ruoat birgittalaiskodissa olivat erinomaiset ja erityiseen suosioon pääsi sisarten itse valmistama limoncello. Minusta se maistui vähän väkevältä, mutta luotan muiden hienostuneeseen makuun.
Paavin elämyksellisellä vastaanotolla saimme tehdä pienen aikamatkan paavillisiin renesanssiseremonioihin. Salista toiseen kulkiessamme vastaamme käveli ystävällisesti hymyileviä kardinaaleja ja muita kirkollisia herroja, kunnes saavuimme huoneeseen, jossa paavi odotti meitä valmiina paikallaan istuen. Kätellessäni en keksinyt sanoa hänelle muuta kuin “Buenos días” ja “Muchas gracias”. Vastaukseksi sain ystävällisen ja ehkä hieman väsyneen hymyn. Vastaanotto kesti vain kaksikymmentä minuuttia, sillä paavilla oli kiire presidenttien vierailujen takia. Lyhyydestään huolimatta tapaaminen painui lähtemättömästi mieleen. Paavi vastasi piispa Åstrandin lyhyeen puheeseen italiaksi. Häntä tulkkasi englanniksi mustaan sutaaniin pukeutunut pappi. Lopuksi lausuimme Isä meidän -rukouksen yhdessä, kukin omalla kielellään. Vastaanoton jälkeen oli pidempi tapaaminen sveitsiläisen kardinaali Kurt Kochin, Kristittyjen ykseyden edistämisen viraston prefektin kanssa. Saimme keskustella hänen kanssaan Suomen ja maailman ekumeenisesta tilanteesta ja viettää mukavaa kahvihetkeä, jossa lauloi upeasti Porvoon hiippakunnan kirkkomuusikoista ja Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin opiskelijoista koostuva kuoro. Tätä kuoroa kuulimme muutenkin pariin otteeseen pyhiinvaelluksemme aikana. Tunsin yhteenkuuluvuutta myös heidän kanssaan, koska olen itse 2000-luvulla opiskellut Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osastolla. Olisi kyllä ollut hauska laulaa itsekin tenoria mukana, ja siitä oli puhettakin, mutta jotenkin se vain jäi.
Erityinen hengellinen kokemus oli yhteinen käyntimme pyhän Pietarin haudalla. Siellä sai nähdä sellaisen miehen luita, joka on todella itse pari tuhatta vuotta sitten elänyt Israelissa Jeesuksen opetuslapsena ja joka sai henkilökohtaisesti todistaa hänen ylösnousemustaan. Miehen, joka itsekin ristiinnaulittiin Jeesuksen seuraamisen tähden. Hetki Pietarin haudalla kiteytti sen syvän historiallisen ja hengellisen yhteyden, joka yhdistää meitä kaikkia kristittyjä. Meillä on yhteinen alku, yhteinen missio ja yhteinen evankeliumi. Meillä on myös yhteinen velvollisuus etsiä ykseyttä ja jatkaa rakentavaa dialogia ja yhteistyötä.
Matka oli myös oiva mahdollisuus saada tutustua paremmin uuteen piispamme, Raimo Goyarrolaan. Keskustelin hänen kanssaan Helsingin hiippakunnan visioista, haasteista ja mahdollisuuksista, mutta myös konkreettisesti minun mahdollisesta tulevaisuudestani. Piispa Raimo on kyllä todellinen näyn ja toiminnan mies. Rukoilin hänen kanssaan Pietarinkirkon sakramenttikappelissa ja yhdessä vierailimme myös sääntökuntani, Jeesuksen Pyhän Sydämen pappien eli dehoniaanien, päämajassa. Saimme keskustella yleisesimies isä Carlos Luis Suárez Codorniún ja yleisneuvonantaja isä Levi dos Anjos Ferreiran kanssa. Isä Levi on vastuussa Saksan provinssista, johon itse kuulun. Tunnelma päämajassa oli rento ja veljellinen, mikä on dehoniaaneille tyypillistä. Talossa asuu myös monia nuoria dehoniaaneja, jotka jatko-opiskelevat Roomassa.
Matkan aikana kyllä tuli ilmi, miten suuria askelia katolilaiset ja luterilaiset ovat ottaneet kohti kristittyjen ykseyttä erityisesti vanhurskauttamisopissa, eukaristiassa ja virkakäsityksessäkin. Toisaalta taas minulle muistuivat matkalla selvästi mieleen ekumenian uudet haasteet, erityisesti naispappeuskysymyksessä, avioliittokäsityksessä ja seksuaalimoraalissa. Paljon on vielä tehtävää, ja paavikin puheessaan antoi ymmärtää, että vasta taivaassa ekumenia saavuttaa päämääränsä. Mutta ilmapiiri oli kouriintuntuvan sisarellinen. Ortodoksien kanssa olemme hyvin syvässä yhteydessä. Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo – myös kristittyjen ykseys!
Martti Savijoki SCJ
.
Kuva Kalle Kankaanpää