Pieni kylä Normandiassa

Pontmain on pieni kylä Norman-diassa, Ranskassa. Osallistuin siellä elokuussa ranskankielisten vihittyjen neitsyiden (Ordo Virginum) tapaamiseen. Paikka on pyhiinvaelluspaikka, jossa Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen neljälle lapselle 17.1.1871. Tämän artikkelin tarkoitus on kertoa, miten ja miksi näin tapahtui ja miksi tämä kaikki tuntui kovin ajankohtaiselta. 

Tausta 

Michel Guérin, joka tunnetaan nimellä Abbé Guérin, (8.6.1801–29.5.1872) oli ranskalainen pappi. Hän syntyi Lavalissa vuonna 1801. Vuonna 1840 hänet nimitettiin Pontmainin kylän ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Oli kulunut vasta vähän yli 40 vuotta Ranskan vallankumouksesta. Kun isä Guérin saapui, kyläläiset olivat kovin vieraantuneet uskosta, kirkko oli romahtanut ja kaikki piti aloittaa alusta. Hän kuitenkin sai seurakuntalaisten luottamuksen vierailemalla heidän luonaan, auttamalla heinätöissä ja antamalla jokaiselle perheelle pienen Neitsyt Marian patsaan. 

Pian yhdessä seurakuntalaisten kanssa hän päätti ensin korjata ja laajentaa kirkkoa ja koristella rakennusta. Hän pyhitti myös alttarin Neitsyt Marialle ja omisti seurakuntansa hänelle. Lisäksi hän rakensi vuonna 1842 koulun ja toi kaksi nunnaa naapurikylästä. Vähitellen seurakunnasta kasvoi oikein hurskas yhteisö, jossa kaikki auttoivat toisiaan. 

Mutta 1870 syttyi sota Ranskan ja Preussin välillä. Sota kesti useita kuukausia ja tammikuussa 1871 Ranskan armeija koki tappion ja romahduksen. Preussin armeija pyyhkäisi Ranskan halki ja oli tammikuun 17. päivänä enää vain noin yhden päivän matkan päässä Pontmainista ja Bretagnesta. 38 nuorukaista kylästä oli sodassa eikä kukaan tiennyt sen tarkemmin, missä he olivat ja olivatko he ylipäätään hengissä. Oli jäätävän kylmää ja koko alue oli paksun lumen peitossa. 

Kyläläiset kokoontuivat joka päivä kirkkoon rukoilemaan. Sunnuntaisin iltapäivällä oli vesper ja adoraatio. Mutta sunnuntaina 15.1.1871 ihmisten hätä ja ahdistus oli niin suuri, etteivät he saaneet millään lauletuksi tuttua laulua Neitsyt Marialle: Marie Mère de l’Espérance (Maria Toivon äiti). Kirkkoherra Guérin ihmetteli ja joku sai sanotuksi ääneen sen, mitä kaikki ajattelivat hiljaa: ”Vaikka rukoilemme niin paljon, Jumala ei kuuntele meitä.” Kirkkoherran kyyneleet saivat lopuksi kaikki polvistumaan ja rukoilemaan ruusukon vielä kerran.  

Tapahtumat 

Kylässä oli kaksi poikaa. Eugène ja Joseph Barbedette, 12- ja 10-vuotiaat. Lasten päiväohjelma oli tuohon aikaan seuraava: He nousivat joka päivä kello 6 ja uhrasivat heti päivän Jumalalle. Pukeuduttuaan he auttoivat vanhempiaan valmistamalla eläimille ruokaa. Sen jälkeen kotona oli perheen yhteinen rukous. Siinä muistettiin erityisesti heidän vanhempaa veljeään, joka oli lähtenyt sotaan ja josta he eivät olleet kuulleet kolmeen viikkoon. Aamiaisen syötyään pojat menivät kirkkoon, joka oli sadan metrin päässä. Messua odottaessaan he rukoilivat aamurukouksen. Sen jälkeen he lähtivät kouluun iltaan asti ja kotiin palattuaan auttoivat isää maatilan töissä. 

17. tammikuuta 1871, vähän ennen kello 18:aa, nuo kaksi poikaa olivat perheen navetassa auttamassa isäänsä. Noin vartin työn jälkeen vanhempi poika meni navetan ovelle katsomaan säätä: maa oli lumen peitossa, mutta taivas oli kirkas. Ja juuri taivas kiinnitti lapsen huomion. Todellakin, yhden kylän talon yläpuolella hän näki pitkän ja kauniin naisen pukeutuneena siniseen mekkoon, jossa oli kultaisia ​​tähtiä, ilman vyötä, mutta mustalla hunnulla, joka peitti hänen hiuksensa kokonaan ja hänellä oli kultainen kruunu päässä. Ennen kaikkea tämän naisen hymy ilahdutti lasta. 

Poika pysyi ovella ikään kuin hurmiossa melkein vartin. Isä huolestui, kun poika ei ollut tullut takaisin, ja meni itse navetan kynnykselle. Hän löysi lapsen, jonka kasvot loistivat ilosta. Pojan katse oli kääntyneenä kohti taivaalla näkyvää pistettä, joka ei isän silmissä millään tavalla eronnut alkuillan tähtitaivaasta. Eugene kertoi isälleen, mitä hän näki, ja pian toinen poika, Joseph, liittyi heihin ja kuvaili samaa näkyä kuin hänen vanhempi veljensä. Isä kiinnostui tästä kovin, koska hän tiesi, etteivät hänen poikansa ole valehtelijoita. Hän yritti kuitenkin rauhoittaa heitä ja saada heidät takaisin töihin. 

Muutaman minuutin kuluttua hän pyysi poikia palaamaan ulos ja katsomaan, oliko mikään muuttunut. Taivaalla kaunis rouva hymyili lapsille. Lopulta monet naapurit tulivat kyselemään, mitä on menneillään, kun he olivat kuulleet poikien ilon ja jännityksen huudahdukset. Ihmiset pyysivät paikalle kirkkoherraa Guérinin ja nunnat. 

Lopuksi noin 80 ihmistä seisoi Barbedetten navetan edessä. Aikuiset, mukaan lukien  kirkkoherra Guérin ja nunnat, eivät nähneet mitään. Toinen sisar oli tuonut mukaan kaksi pientä orpotyttöä, Francoisen ja Jeanne-Marien. Hekin näkivät selvästi kauniin naisen, jonka sininen pitkä puku oli kirkkaiden kultaisten tähtien peittämänä.

Jossain vaiheessa lapset näkivät naisen tulleen surulliseksi. He kertoivat siitä kirkkoherralle, joka tajusi, että tämä tapahtui juuri silloin, kun jotkut aikuiset, jotka eivät itse nähneet mitään, alkoivat puhua kovempaa, ilmaista epäilyksiään ja naureskella. Pappi käski heitä vaikenemaan, sai kaikki polvistumaan lumeen ja aloitti ruusukon. Sitten rouvan hymy palasi. Rukouksen lopussa nunnat lauloivat Magnificatia. Silloin kauniin rouvan jalkoihin ilmestyi valkoinen nauha ja sen päälle alkoi kaiverrettua kirjaimia yksi toisensa jälkeen: M, sitten A, sitten I jne. Alussa lapset luulivat sen olevan tikku, mutta he tapasivat sanoja kirjain kirjaimelta ja lopulta taivaalle ilmestyi seuraava lause: ”Mutta rukoilkaa lapseni, Jumala vastaa teille hetkessä (Mais priez mes enfants…).” 

Nunnat moittivat lapsia ja sanoivat, ettei ranskaksi lause voi alkaa sanalla ”mutta (mais)”, koska se edellyttäisi, että sitä ennen olisi toinen lause. Lapset kuitenkin vastasivat, että niin siinä lukee ja ”sanoohan sisar myös välillä lapsille ‘mutta, olkaa nyt hiljaa’”. Taivaalla ilmestyneen lauseen loppuun tuli iso kultainen pyöreä piste, ja kun lapset tästä kertoivat yleisöön virtasi yhtäkkiä valtava toivo. Rauha olisi tulossa. Kirkkoherra johti edelleen rukouksia ja vielä jatkettiin litaniaa rukoillen. 

Taas ilmestyi uusia kirjaimia, joita neljä lasta tapasivat: “Minun Poikani antaa koskettaa itseään” tai “Minun Poikani suostuu kosketettavaksi” (Mon Fils se laisse toucher). Nyt kirkkoherra Guérin oli vakuuttunut, että kyseessä oli Neitsyt Maria. Kyläläiset jatkoivat rukouksia. Tämä oli viimeinen lause. Seurakuntalaiset lauloivat hyvin kuuluisaa ja suosittua virttä “Maria Toivon äiti”. Laulun aikana lapset näkivät Neitsyt Marian nostavan kätensä hartioiden tasolle, heiluttavan sitten sormiaan hitaasti, ikään kuin laulua säestäen, ja katsovan lapsia äärettömän suloisena hymyillen. Laulun jälkeen pappi piti iltarukouksen kaikille paikalla olleille. Sen aikana kirjoitus katosi pikkuhiljaa samoin kuin Neitsyt Maria. Kello on silloin noin 21, ilmestys oli kestänyt yhteensä kolme tuntia. 

Ilmestyksen välittömät seuraukset olivat seuraavat: Preussilaiset joukot, jotka aikoivat palata Lavaliin ja jotka näyttivät haluavan jatkaa etenemistä Bretagnen suuntaan, pysähtyivät eivätkä tulleet Lavaliin. Seitsemän päivää myöhemmin allekirjoitettiin aselepo. Pontmainista mobilisoidun 38 nuoren miehen joukosta kaikki palasivat terveinä kotiin. Niin ei käynyt ympärillä olevien kylien nuorukaisille. 

Myöhemmin lapsia haastateltiin yksi kerrallaan ja yksin, kerättiin aineistoa ja arvioitiin lasten mielenterveyttä sen ajan menetelmillä. Lopulta 2.2.1872 Lavalin piispa totesi kyseessä olevan aidon Neitsyt Marian ilmestyksen. 

Tänään

Nykyään tämä pyhiinvaelluspaikka (sanctuaire-pontmain.com) on afrikkalaisten nuorten pappien ylläpitämä. He kuuluvat Oblats Missionnaire de Marie (Marian lähetysoblaattien) -sääntökuntaan ja ovat hyvinkin energisia ja vastaanottavaisia: en.wikipedia.org/wiki/Missionary_Oblates_of_Mary_Immaculate. Heillä on myös oma Youtube-kanava @sanctuairedepontmain6453.

Paikka on rauhallinen ja levollinen. Tämän Marian ilmestyksen ajankohtaisuus liittyy ehkä juuri siihen maalaisten kokemukseen, johon on helppo yhtyä. Ukrainan sota riehuu melkein 500:ttä päivää, eri puolilla Afrikkaa ja lähialueita on sotia ja väkivaltaa: Sudanissa, Nigerissä, Burkina Fasossa, Etiopiassa, Jemenissä. Syyrian ja Libanonin hätä on kokonaan unohtunut. Metsäpalot ja tulvat, erilaiset luonnonkatastrofit, vastakkaisasettelut ja poliittiset kärjistymiset ovat todella ahdistavia. Välillä tuntuu siltä, että vaikka rukoilee ja rukoilee, yötä päivää ja yhä uudelleen, mitään ei tapahdu. Ja juuri nyt ja tässä tuntuu tärkeältä kuulla Neitsyt Marian viesti: “Mutta rukoilkaa lapseni, Jumala vastaa teille hetkessä”, “Minun Poikani antaa koskettaa itseään.”

Tuntuu siltä, että meidän on hyvä yhä uudelleen kuulla tämä viesti. Siihen sisältyy lohtua ja kannustusta. Väsymys ja lannistuminen voivat yhä uudelleen kuluttaa meidän luottamustamme rukouksen voimaan, ja jotenkin Jumala tietää tämän. Hän kannustaa meitä Neitsyt Marian välityksellä. Tämä viesti on ajankohtainen. “Mais priez mes enfants. Dieu vous exaucera en peu de temps.” “Mon Fils se laisse toucher.”

Florence Schmitt