Järkytyn harvoin kuolinuutisista, mutta tieto Osmo Pekosen poismenosta todella kosketti. En juuri seuraa uutismedioita, joten sain tietää asiasta vasta luettuani Fideksen 10/2022. Tutustuin Osmoon v. 1992 tuolla samaisella Norjan-matkalla, josta Heidi Tuorila-Kahanpää kertoo. Sen jälkeen tapasimme kai kerran Helsingissä johonkin työhön liittyvässä tilaisuudessa tällä vuosituhannella, minkä jälkeen hän lähetti minulle yhden kirjoistaan. Seuraavaksi kohtasimme kesällä 2018 messussa Jyväskylässä. Tuolloin totesin, että ahaa, Osmokin on liittynyt katoliseen kirkkoon, mutta en tiennyt Norjan-reissun olleen meitä yhdistävä kokemus tällä tiellä. Asia valkeni luettuani muistokirjoituksen. En siis koskaan tuntenut Osmoa kunnolla, mutta mielenkiintoista on, mitä meille molemmille tapahtui tuolloin Norjassa ja mitä ennen sitä ja sen jälkeen.
Tarkoitukseni on tässämuistella Osmoa, mutta minun on kerrottava taustastani, jotta tapahtumien merkitys avautuu. Lähisuvussani ja perheessäni oli ja on edelleenkin usean eri kirkkokunnan jäseniä, samoin Osmolla oli näköjään kytköksiä moniin kristillisiin piireihin. Katolilaisuus oli minulle, jyväskyläläisen työläisperheen lapselle tuttua pitkältä ajalta, vaikkakin pinnallisista syistä. Kun olin pieni, radiossa soivat italialaiset iskelmät, ja televisiosta katsoin jo nuorena kaikki italialaiset elokuvat. Älkäämme unohtako myöskään Don Camilloa! Italia-rakkaus on kuulunut elämääni lähes aina, ja siinä on varsin vaikea vältellä kirkollisia teemoja. Opiskellessani taidehistoriaa 1981–1988 ihanin aihe oli Italian renessanssi. Uskontotieteen peruskurssilla annettiin tehtäväksi osallistua kolmen itselle vieraan uskontokunnan tilaisuuteen, ja minulle oli täysin selvää, että yksi näistä olisi katolinen messu.
1990-luvun alussa toimin kulttuurisihteerinä Sysmässä, jossa on Pyhän Olavin kirkko. Niinpä minut ja Savonlinnan edustaja lähetettiin Stiklestadiin tutustumaan Pyhän Olavin juhlaan. Tarkoituksena oli selvittää, voisiko tapahtuman tuoda Suomeen. Katolilaisten matkaseurueessa tunsin heti olevani kotonani, ja sisar Märtasta sekä isä Kazimierzista tuli myöhemmin minulle tärkeitä. Luulin, että Osmokin oli mukana vain Olavinlinnan vuoksi, mutta hänellä olikin syvällisempiä vaikuttimia: kultturelli kiinnostus ja pitkä hengellinen etsikkoaika. Muistan matkalla havainneeni, että Osmo oli hauska, leikkisä ja jännä tyyppi – lintu vai kala? Muistokirjoituksen lopun kuvaus kirmailusta niityllä sopii hyvin tähän mielikuvaan. Paljon myöhemmin ymmärsin, että hän oli myös syvällinen frankofiili ja herrasmies; suuresta maineesta ja ”professoriudesta” en sen sijaan tiennyt tätä aiemmin.
Palattuani v. 1994 Sysmästä Jyväskylään tapasin taas isä Kazimierzin. Kävin muutaman kerran messussa, tutustuin varovaisesti aiheeseen, avustin uskontotieteellisessä seminaarissa, tunnustin luennoitsijalle, että saatan ryhtyä katolilaiseksi… Sitten muutin Helsinkiin ja elämään tuli kaikkea muuta, mutta sisälläni se ajatus aina eli. Kävin messussa ajoittain – ja kas, isä Kazimierz oli siirtynyt Helsinkiin Pyhän Marian kirkkoherraksi! Se oli minulle taas yksi merkki, että jotain tarttis viimeinkin tehrä, oli lähdettävä infokurssille. Mieltäni lämmittää, että ”ensimmäinen katolinen pappini” oli ottamassa minua kirkon yhteyteen. Summa summarum: Osmo ja minä olimme molemmat jääneet hautomaan Norjan-matkan vaikutusta ja katoliseen kirkkoon liittymistä vuosikausiksi ennen lopullisen päätöksen tekoa, mikä sitten näköjään tapahtui noin samoihin aikoihin. Tästä kaikesta olisi ollut mukava keskustella hänen kanssaan, jos tiemme olisivat ristenneet useammin. Ystävyyttä voi tuntea henkilöön, jota ei käytännössä koskaan tapaa ja jonka tuntee huonosti, jos vain on koettu yhdessä jotain tärkeää. Ja hänen poismenoaan voi surra.
Anne Hopiala
.
Kuva Jyrki Lampinen