Pääkirjoitus Fides 3/2021, s. 2, 2.4.2021.
Jo toinen pääsiäinen menee ”hukkaan”, tai ainakin jotenkin väärin. Viime viikkoina olemme seuranneet keskustelua liikkumisrajoituksista ja varsinkin kauhistelleet suunniteltuja lähes täydellisiä esteitä päästä osallistumaan messuun edes pienessä piirissä. Tässä mielessä onneksi tuo lainsäädäntö näyttää nyt pysähtyneen siihen sisältyneiden liian monien perustuslaillisten ja myös uskonnonvapautta sivuavien ongelmien takia. Ei, en toivo, ettei koronaepidemiaa vastaan taisteltaisi, mutta vielä vähemmän toivon, että kirkolta otettaisiin pois oikeastaan kaikki mahdollisuudet toimia niin kuin sen perusolemukseen kuuluu.
Tartuntatautilain perusteella messuihin osallistuminen on jo nyt rajoitettua, koska paikkoja on rajallisesti. Ikävä kyllä näyttää siltä, että vaikka ohjeet ovat selvät, niitä ei aina noudateta, ikään kuin ne eivät koskisi juuri minua, ainakaan juuri nyt, niin kuin Kouvolan tapaus osoitti. Väärin. Ohjeet on annettu, jotta varmistuttaisiin siitä, että kirkosta ei lähde liikkeelle ainuttakaan tartuntaketjua. Tämä ei ole tärkeää ensisijassa kirkon ja ylipäänsä uskontojen maineen takia vaan sen takia, että kaikki pysyisivät terveinä ja että lainsäätäjät eivät saisi turhaan uutta intoa estää jatkossa kaikenlaiset uskonnolliset tilaisuudet.
Mutta miten me sitten voimme saada vahvistusta katoliseen uskoomme ja arkeemme? Siinä missä yhteisöllisyys on vähän tauolla, ehkä meillä on vähän enemmän aikaa itsellemme. Ehkä me tämän paastonajan loputtua ja ylösnousemuksen riemujuhlan alettua voimme oikeastaan palata sittenkin enemmän sellaisten perusasioiden ääreen, jotka lopulta leimaavat meitä ihmisinä: rakastaa lähimmäisiämme ja etsiä kaikkea sitä, mistä saamme olla kiitollisia Jumalalle.
Kun emme pääse osallistumaan täysiin messuihin, ehkä pystymmekin paremmin keskittymään Jumalan sanan kuuntelemiseen tai lukemiseen? Ehkä kuulemamme tai lukemamme rukoukset puhuttelevat meitä syvemmin, koska ehdimme punnita niiden sanoja vähän tarkemmin?
Meidän on löydettävä oma tapamme elää uskoamme yhteisöllisesti, vaikka emme voikaan olla yhdessä messussa. Aina voimme soittaa jollekin ystävälle tai tutulle. Ja aina voimme soittaa myös seurakuntaan ja sopia sen pappien kanssa tapaamisesta rippiä ja kommuuniota varten. Ei pidä lannistua ja vetäytyä, vaan uskoa ja luottaa, pitää kiinni siitä, mikä on elämälle arvokasta.
Marko Tervaportti
Kannen kuva: Nicolas Bertin, ”La résurrection du Christ”, n.1730.