Miksi kuulua kirkkoon?

Rooman-opintojeni tullessa nyt päätökseen yritän lyhyesti tiivistää saamaani roomalaista näkökulmaa kirkkoon ja kirkkoon kuulumiseen. Toisille Rooma edustaa ihmiskunnan korkeimpia henkisiä ideaaleja, oikeudenmukaisuutta ja pyhyyttä, suurta kauneutta. Toisille Rooma on ihmisyyden rappeutuneisuuden, vallankäytön ja maailmallisuuden symboli, suuri Baabel. Todellisuudessa Rooma on näitä molempia, usein erottamattomasti toisiinsa kietoutuneina ja sekoittuneina. Ja juuri tällaisena Rooma voi opettaa meille jotain tärkeää Kristuksen kirkosta tässä maailmassa…

Kirkko? Miksi?

Heti alkuun on todettava, että otsikon kysymys on perustavanlaatuisesti väärin asetettu. Kirkkoon kuulumista ei voi käsitellä persoonattomasti, ikään kuin ”yleisellä tasolla”. Heti kun olemme alkaneet pohdiskella funktionaalisia syitä kirkkoon kuulumisellemme (mahdollisuus kirkkohäihin, hautajaisiin, kirkon sosiaalityö, kulttuuriperinnön ylläpito…), olemme jo ajautuneet erilleen Kristuksen kirkon tosi olemuksesta ja alkulähteestä. Kirkkoon kuuluminen on perimmiltään hengellinen asia. Se liittyy jotenkin oman persoonani syvimpiin ulottuvuuksiin, siihen, kuka minä olen tai kuka haluan olla. Joka tapauksessa uskonnollisen yhtenäiskulttuurin tai ”kansankirkon” häviämisen myötä kirkkoon kuuluminen ei ole enää kenellekään itsestäänselvyys. Kyseenalaistamatonta kristikuntaa ei enää ole olemassa, kuten paavi Franciscus painotti Rooman kuurialle joulupuheessaan 2019. Nyt jokaisen täytyy lopulta itse vastata kysymykseen, miksi hän kuuluu, tai ei kuulu, kirkkoon.

Ideaalien ja todellisuuden välinen jännite

Enemmän kuin mistään aineellisesta me ihmiset elämme henkisistä ideaaleista. Niin tyydyttävää ja itsessään arvokasta kuin samanlaisena toistuva arkirutiini, työ ja perhe-elämä onkin, tarvitsemme jotain, joka ajoittain nostaa meidät ylös kosketuksiin toisenlaisen todellisuuden kanssa (sursum corda!). Radikaalin toiseuden kokemukset estävät meitä tukehtumasta modernin byrokraattisen yhteiskunnan pakkopaitaan, joka itsessään uhkaa tulla koko ajan ahtaammaksi. Näissä kokemuksissa saamme edes pienen maistiaisen sellaisista henkisistä ideaaleista, jotka vakuuttavat meidät siitä, että ihminen ei ole olemassa vain tätä maailmaa varten vaan hänet on luotu suuria asioita, lopulta äärettömyyttä ja ikuisuutta varten. Kaikki muu olisi ihmiselle liian vähän, kuten paavi Benedictus XVI painotti viestissään vuoden 2011 Maailman nuortenpäiville.

Me katolilaiset olemme saaneet tulla tuntemaan ihmisenä olemisen henkisen syvyysulottuvuuden roomalaiskatolisessa kirkossa. Kirkko vakuuttaa meille, että jokaisella ihmisellä on ääretön arvokkuus, ei minkään hänen subjektiivisten tekojensa perusteella vaan koska hänet on objektiivisesti luotu ylistämään, kunnioittamaan ja palvelemaan kolmiyhteistä Jumalaa. Olemme kaikki sisaria ja veljiä keskenämme, koska meillä on yksi yhteinen Isä taivaassa. Katolilaiselle nämä uskontotuudet tulevat tosiksi maailmanlaajan kirkon eletyssä todellisuudessa, jossa 1,4 miljardia katolilaista kokevat ihmeellisen hengellisen yhteyden Rooman piispan kaitsennassa. Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous (Dei Filius, luku 3) vertasikin kirkkoa ”kansoille kohotettuun viiriin” (signum levatum in nationes; vrt. Jes. 11:12), joka ihmeellisen leviämisensä, ainutlaatuisen pyhyytensä ja hedelmällisyytensä sekä katolisen ykseytensä ja voittamattoman lujuutensa kautta todistaa Rooman kirkon jumalallisesta alkuperästä. Katolilainen on näin kokenut korkeimpien hengellisten ideaalien tulevan lihaksi juuri roomalaiskatolisessa kirkossa. Juuri näiden hengellisten ideaalien kautta yksittäinen uskova pääsee kosketuksiin myös oman syvyysulottuvuutensa kanssa. Kirkossa minä tulen ”minäksi” yhdessä lukemattomien muiden ”minien” kanssa Isän Jumalan perheväessä, veljemme Kristuksen kokoamassa ”meissä”.

Ja heti on yhtä lailla tunnustettava, että samalla kuin kirkko tarjoaa meille korkeimmat mahdolliset ideaalit, sen konkreettinen todellisuus uhkaa usein sumentaa niiden loiston. Viimeistään näinä vuosina yhä laajempaan tietoisuuteen tullut katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaali on tehnyt meidät kaikki kivuliaan tietoisiksi Rooman kirkon suurista sisäisistä ongelmista. Kuten viimeaikaiset tutkimukset yhä selvemmin osoittavat, hyväksikäyttäjäpapit ja muut rikoksiin syyllistyneet kirkon työntekijät eivät ole vain yksittäisiä ”huonoja omenia”, vaan heissä tulee pintaan syvää rakenteellista vääristyneisyyttä kirkossa itsessään.  Kukaan ei enää voi olla kauhistumatta ja surematta sitä suurta ”likaisuutta” (sporcizia), jota kirkossa myös on, kuten kardinaali Joseph Ratzinger asian rajusti ilmaisi vuoden 2005 Colosseumin ristintielle kirjoittamissaan mietiskelyissä.

Tässä henkisten ideaalien ja konkreettisen todellisuuden välisessä jännitteessä, jopa ristiriidassa, on ehkä suurin haaste rehelliselle kirkkoon kuulumiselle tänä päivänä. Toisaalta kirkko, ja juuri katolinen kirkko, vaikuttaa edustavan ihmisyyden korkeimpia ihanteita nykymaailmassa. Rooman kirkko muistuttaa yhtenäistyvää ihmiskuntaa siitä, että olemme kaikki kutsutut ikuisuuteen pyhän Jumalan yhteydessä ja että olemme kaikki sisaria ja veljiä keskenämme. Toisaalta kirkko, ja juuri katolinen kirkko, antaa todellisuudessa usein aivan vastakkaisen todistuksen itsestään. Sulkeutuneisuus, itsekeskeisyys ja perverssi vallan jakautuminen ja käyttö kirkossa tekevät hyvin akuutiksi kysymyksen, miksi ylipäänsä kuulua kirkkoon. Vaihtoehtojakin kun on lukuisia sekularisaation mukanaan tuoman henkisen liikkumatilan myötä.

Hänen kirkkonsa

Nuori teologi Ratzinger käsitteli kirkkoon kuulumisen kysymystä valaisevasti jo vuonna 1970 esitelmässään ”Warum ich noch in der Kirche bin” (”Miksi olen vielä kirkossa”). Juuri päättynyt Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli avannut kirkon ovet nykymaailmalle ja tuonut näin mukanaan jatkuvasti kasvavan henkisen moninaisuuden kirkkoon. Jokaisella tuntui olevan oma käsityksensä siitä, mitä kirkko on ja miten sitä pitäisi muuttaa nykyihmiselle sopivaksi. Konsiili oli pedannut uutta helluntaita kirkolle, mutta sen sijaan oli tullut varsinainen Baabelin sekamelska, Ratzinger totesi.

Tässä tilanteessa Ratzinger palasi kirkkoisien kuvaan kirkosta kuuna. Kristillisellä kirkolla ei varsinaisesti ole mitään omaa ”asiaa” ajettavanaan. Samoin kuin itsessään valoton kuu saa kaiken kirkkautensa auringosta, kirkko on olemassa vain heijastaakseen sitä radikaalia toiseutta, jonka Kristus toi tähän maailmaan. Kirkko ei ole kenenkään ”minän” tai ”meidän” kirkko vaan hänen kirkkonsa, Jeesuksen Kristuksen kirkko. Maailmassa, joka muuten täyttyy ihmisten valtataistelusta ja oman itsen korostamisesta toisia vastaan, kirkko edustaa toisenlaista todellisuutta, jossa suuruus ja merkitys syntyy pienuudesta, nöyryydestä ja etusijan antamisesta toiselle itsen sijaan (vrt. Fil. 2:1-11). Juuri hänen kirkkonaan kirkko avaa äärettömän hengellisen horisontin eteemme, jossa inhimillinen vapaus voi todella kasvaa kohti päämääräänsä Jumalassa (vrt. Fil. 3:13-14).

Sen tunnustaminen, että kirkko on hänen kirkkonsa, Kristuksen kirkko, ei voi johtaa jähmettymiseen mihinkään tiettyyn historialliseen käsitykseen kirkosta. Kristuksen kirkko on olemukseltaan eskatologinen, se suuntaa meidät aina toiseuteen, lopulta tämän ajan halki kohti lopullista täyttymystämme ikuisuudessa. Kirkossa suunta ei ole taaksepäin vaan eteenpäin. Tai paremmin ilmaistuna: vain palaamalla Kristuksen puoleen voimme todella kulkea eteenpäin kohti toiveikkaampaa ja valoisempaa tulevaisuutta. Tätä varten kirkko on olemassa: osoittamassa Kristukseen ja välittämässä hänen kertakaikkista pelastustyötään maailman kaikille ihmisille.

Tästä nousee myös Rooman ainutlaatuinen merkitys Kristuksen kirkolle. Varmastikin Kristus elää ja vaikuttaa monissa eri kirkollisissa yhteisöissä, sekä vanhoissa että uusissa, mutta katolilainen uskoo, että juuri Rooman kirkko avaa meille Kristuksen ilmoituksen kaikessa täyteydessään ja radikaalissa toiseudessaan. Kristuksen evankeliumi ei voi koskaan supistua minkään tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin tapaan ymmärtää ja elää sitä. Evankeliumi on aina enemmän ja toista kuin voimme koskaan sisäistää (Deus semper maior!). Maailmanlaaja Rooman kirkko muistuttaa kaikkia kristittyjä siitä, että evankeliumi ei ole kenenkään ”omaisuutta”, vaan se kuuluu kaikille ihmisille. Myös kirkon historia todistaa vakuuttavasti, että aina kun Roomasta on etäännytty, se on ennemmin tai myöhemmin johtanut hengelliseen eristäytymiseen ja kuivettumiseen. Yksin ei nykyäänkään mikään paikalliskirkko voi kirkon suuria ongelmia ratkaista, kuten paavi Franciscus on muistuttanut Saksan kirkkoa. Kirkon nykyinen kriisi on kohdattava ”synodaalisesti”, kaikki yhdessä.

Kirkon kriisistä eteenpäin

Oma hypoteesini – joka nousee roomalaisesta näkökulmastani – on, että nykyinen kirkon kriisi on ennen kaikkea siirtymää – kivuliasta sellaista, mutta väistämätöntä – katolisuuden tridentiinisestä muodosta kohti todella globaalia katolisuutta. Monet ulkonaiset asiat, joita olemme tottuneet pitämään olennaisesti katolisuuteen kuuluvana (latinan kielen korostunut käyttö, mekanistinen sakramentti- ja pappiskeskeisyys, vahva autoritaarisuus ja hierarkkisuus) näyttäytyvät yhä selvemmin vain yhden tietyn katolisuuden historiallisen muodon ilmentyminä. Kirkon latinalaisen perinteen suuri ystäväkään (kuten tätä kirjoittava) ei voi esittää sitä kirkon ainoana oikeana, tai edes oikeimpana, muotona. Kirkon tulee nöyrästi välittää Jumalan ”monimuotoista” (multiformis) armoa (vrt. 1. Piet. 4:10) inhimillisen kiistelyn sijasta. Oman totuutensa julistajia on tässä maailmassa joka tapauksessa jo tarpeeksi. Mutta missä kuuluu toisen maailman ääni?

Tšekkiläinen pappi Tomáš Halík on puhunut kristinuskon ”iltapäivästä”, jota me kirkossa parhaillaan eläisimme. Taustalla on Carl Jungin ajatus ihmiselämän henkisestä kypsymisestä nuoruuden aamun ja aikuisuuden keskipäivän kautta vanhuuden iltapäivään. Kristillinen kirkkokin käy historiansa kautta läpi omanlaistaan kypsymisprosessia evankeliumin mukaiseen maailmassa olemiseen. Kolmannen kristillisen vuosituhannen alussa kristinuskon perussisältö ja rakenteet ovat jo selkeästi hahmottuneet ja se on käynyt läpi modernin valistuksen ajan tarpeellisen kyseenalaistuksen ja sekularisaation muutosprosessin. Nyt kirkon haasteena on opetella elämään postmodernissa ja postsekulaarissa maailmassa kypsällä ja nöyrällä tyylillä, ilman aikaisempaa valta-asemaansa. Kristinuskon iltapäivästä puhuminen voi kuulostaa kristinuskon loppuvaiheelta, mutta raamatullisesti tiedämme, että uusi päivä alkaa juuri illasta, Halík huomauttaa.

Kukaan ei tiedä, millaiseksi kirkon uusi päivä tulee hahmottumaan. Selvää on, että monet asiat tulevat muuttumaan – ja ovat jo muuttuneet! – myös kirkossa nykyisen aikakauden muutoksen myötä. Siihen on syytä valmistautua myös paikallistasolla, kuuliaisesti mutta luovasti Rooman piispan esimerkkiä seuraten. Tärkeintä valmistautumista – kuten aina kirkollisissa murrosvaiheissa – on rukous ja opetteleminen uudestaan kuuntelemaan Pyhän Hengen ääntä: mitä Kristuksen Henki puhuu hänen kirkolleen tänään (vrt. Ilm. 2:7)? Tällaiseen hengelliseen kuuntelemiseen suuntautuu myös katolisessa kirkossa parhaillaan käynnissä olevan synodaalinen prosessi. Maailma on jälleen hajoamassa toisiaan vastaan nousevien ja taistelevien ihmisryhmien sekamelskaan. Kunpa oppisimme kirkossa kiistelyn sijasta kuuntelemaan toinen toisiamme, antamaan etusijan toiselle oman itsen sijaan! Näin kirkko voisi tosiaankin nousta kansojen keskelle viirinä, joka julistaa Kristuksen voittoa kuolemasta ja pimeydestä.

Sallittakoon lopuksi kuitenkin yksi ennakointi tulevaisuuden ”toisenlaisesta” katolisuudesta (benediktiiniläisisä Ghislain Lafontin termiä lainatakseni). Vakaumus Jumalan äärettömästä ja väsymättömästä ihmisrakkaudesta tulee yhä enemmän hapattamaan kirkon lähetystehtävää. Tämä ei toki ole mikään uusi painotus vaan nousee kirkon olemuksellisesti feminiinisestä tai tarkemmin sanottuna mariaanisesta luonteesta. Kirkon kriisi kutsuu näin meitä palaamaan kirkon henkiselle alkulähteelle, joka on Neitsyt Marian suostumuksessa ottaa itseensä Jumalan ikiaikainen Sana ja välittää hänet maailmalle Jumalan radikaalin rakkauden ainutkertaisena todistuksena (vrt. Luuk. 1:38). Kristinuskon ainutlaatuisuus on siinä, että todellisuuden radikaali toiseus ei enää tapahdu ihmisyyden ulkopuolella tai sen kustannuksella vaan juuri ihmisyydessä ja ihmisyyden kautta. Evankeliumi vakuuttaa meille, että me ihmiset todella kuulumme tähän maailmaan ja että meidän juuri sen kautta on kuljettava kohti varsinaista täyttymystämme Jumalassa. Kirkko ei lopultakaan ole muuta kuin Marian fiatin jatkumoa historiassa, Jumalan asumista ihmisyydessä ja meidän ihmisten vähittäistä astumista jumaluuteen (vrt. 2. Piet. 1:4). Tämä ihmeiden ihme tuli mahdolliseksi vain Neitsyt Marian ansiosta, ja vain hänen ansiostaan se voi jatkua historiassa kirkon kautta.

Kirkon mariaanisuudesta virtaava feminiininen henki tai ”nerokkuus” – genio femminile paavi Franciscuksen sanoin – ei voi jäädä vain henkiseksi ideaaliksi vaan sen tulee yhä syvemmin muovata kirkon koko elettyä todellisuutta, sen vihittyjä virkoja ja vastuutehtäviä myöten. Tästä nykyinen Rooman piispa on itse antanut esimerkkiä nimittämällä enenevissä määrin myös naisia merkittäviin tehtäviin Vatikaanissa ja tulevissa piispainsynodeissa. Yleisesti jo tunnustetaan, että kirkon pitkään muhineen hyväksikäyttöskandaalin taustalla on suureksi osaksi vääristynyt patriarkaalisuus, jossa muusta maailmasta ja Jumalan kansasta erottautunut klerikalistinen klikki on katsonut paremmaksi suojella omaa valta-asemaansa kuin astua nöyrästi kääntymyksen ja parannuksen tielle. Feminiinisyyteen kuuluu luonnostaan syvempi ymmärrys toiseudelle ja moninaisuudelle, sille, ettei todellisuus supistu omaan itseen ja itse luotuihin sääntöihin. Jokaisessa ihmisessä asuu radikaalin toiseuden siemen, josta voi tulla Jumalan kasvupaikka heissä. Marian fiat valmistaa meissä sijan Kristuksen kirkolle, jolloin kuu voi todella loistaa auringon valoa. Tässä toistuu jälleen ikiaikainen dialektiikka kirkon historiassa: tie eteenpäin kulkee palaamalla kirkon alkulähteille, ja juuri palaamalla alkuun kuljemme eteenpäin. Tällaista on Kristuksen lunastama ja pyhittämä aika, jota hänen kirkossaan saamme elää odottaessamme hänen paluutaan kunniassa.

Miksi kuulun kirkkoon

Kristillinen kirkko on hänen kirkkonsa, Kristuksen kirkko. Siksi kirkkoon kuulumisen syy ei lopulta voi olla mikään muu kuin pääsy osalliseksi siitä äärettömästä valosta, joka Kristus itsessään on. Miksi siis tässäkin kohtaa on pakko puhua Mariasta? Siihen ei nimenomaan ole mitään ”pakkoa”. Maria osoittaa meille Jumalan toiminnan täyden armollisuuden ja lahjaluonteen, ylitsevuotavan rakkauden ja laupeuden. Jumala ei lähesty meitä oman ihmisyytemme kustannuksella vaan juuri omaa radikaalia toiseuttamme kunnioittaen. Mariaaninen kirkko takaa meille koko Kristuksen, hänet, joka on yhtä lailla tosi Jumala ja tosi ihminen, sekoittamatta mutta myöskään erottamatta. Tämä koko Kristus, Christus totus, on meidän pelastuksemme salaisuus.

Miksi siis kuulun kirkkoon? Kuulun kirkkoon, koska vain kirkossa voin kuulla toisen maailman äänen. Radikaalin toiseuden maailman, joka ei sulkeudu ja tukahdu omaan itseensä, väkivallan ja itsekkyyden noidankehään, vaan jolla on avoin horisontti itsensä tuolle puolen. Kuulun kirkkoon, koska se on hänen kirkkonsa, Kristuksen kirkko, joka vähitellen ja kivuliaastikin johdattaa meitä ulos itsestämme kohti todellista päämääräämme Jumalassa. Tähän hengelliseen avautumis- ja kypsymisprosessiin kuuluu olennaisesti ideaalien ja todellisuuden välinen jännite, suorastaan ristiriita (vrt. Matt. 13:24-30). Toiset tämä ristiriita voi alkuinnostuksen jälkeen henkisesti haalistaa, kyynistää ja lopulta karkottaa kirkosta. Toisille siitä voi tulla heidän pelastuksensa väline, portti Kristuksen ainoakertaiseen pääsiäissalaisuuteen (vrt. 1. Kor. 1:22-24). Tämän ristiriidan kärsivällinen mutta päättäväinen kestäminen kuuluu joka tapauksessa kilvoittelevan kirkon ytimeen. Mitä muuta voisi odottaakaan kirkossa, joka ei ole minkään ihmisryhmän oma luomus vaan laupiaan Jumalan pelastava läsnäolo synnin haavoittaman maailman keskellä?

Alpo Penttinen, Rooma

.

Lisälukemista

Correia, José Frazão, ”Quale forma assumerà il cristianesimo del futuro?”, La Civiltà Cattolica 4146 (2023), 593-599.

Halík, Tomáš, Der Nachmittag des Christentums. Eine Zeitansage,übersetzt von Markéta Barth, Herder Verlag, Freiburg im Breisgau 2022.

Lafont, Ghislain, Un cattolicesimo diverso, a cura di Francesco Strazzari, EDB, Bologna 2020.

Ratzinger, Joseph, ”Warum ich noch in der Kirche bin”, teoksessa H. U. von Balthasar & J. Ratzinger, Zwei Plädoyers: Warum ich noch ein Christ bin. Warum ich noch in der Kirche bin, Kösel-Verlag, München 1971, 55-75 (engl. teoksessa J. Ratzinger, Fundamental Speeches from Five Decades, Ignatius Press, San Francisco, CA 2012, 133-155).

Rubio, Julie Hanlon & Schutz, Paul J., Beyond ‘Bad Apples’: Understanding Clergy Perpetrated Sexual Abuse as a Structural Problem & Cultivating Strategies for Change (vapaasti ladattavissa internetissä osoitteessa: https://www.scu.edu/ic/programs/bannan-forum/media–publications/beyond-bad-apples-/).

von Balthasar, Hans Urs & Ratzinger, Joseph, Maria – Kirche im Ursprung, Herder Verlag, Freiburg im Breisgau 1980 (engl. Mary: The Church at the Source, Ignatius Press, San Francisco, CA 2005).