Messuilua ja vähän muutakin
Lähes vuosi on kilvoiteltu, kiukuteltu, kyllästytty ja alistuttu koronan aiheuttamiin rajoituksiin. On oltu karanteenissa, noudatettu suosituksia ja harmiteltu elämän yhtäkkistä muuttumista aivan arvaamattomaksi. No, täytyy myöntää, että syksyn kuluessa yhä suurempi osa ihmisistä on toisaalta luopunut varovaisuudesta, antanut myöten halulle pitää edes hiukan hauskaa ystävien kanssa. Luotetaan sinisilmäisesti siihen, että minuunhan ei korona tartu, en minä kuulu niihin joiden pitää olla huolissaan, ja jos tarttuu niin tarttuu, mitä siitä. Harmitellaan ettei päästä messuun ja kirkkokahville, ihmetellään niitä jotka eivät suostu pitämään maskia, naureskellaan niille jotka ovat pysytelleet kotona ja varoneet sekä omaa tartuntaa että mahdollista tartunnan kuljettamista muille. Eikä tilanne todellakaan näytä paranemisen merkkejä! Toki rokote on luvassa, mutta siitäkään ei olla vielä varmoja milloin se tulee, kuinka tehokas se on, ja keille sitä ylipäätään riittää.
Tämä irtautuminen normaaleista päivärutiineista on asettanut ihmisen aivan uudella tavalla itsensä kanssa vastakkain. Se, että joutuu seuraamaan messua vain striimattuna, tuo esiin kaikki ne närkästyksen aiheet, jotka konkreettisesti kirkonpenkissä istuessa jäävät yhteisen hartauden alle. Saarna on noussut esille aivan eri tavalla. Kiinnittää huomiota sanoihin, ajatukseen, siihen, miten papin sanat liittyvät juuri kuultuihin Raamatun sanoihin. Miksi hän puhuu niin paljon vain Jumalan rakkaudesta? Eikö hän ymmärrä, että minä tarvitsen ajankohtaista sanomaa, mikä auttaa kestämään tätä epävarmuutta? Tiedänhän minä että Jumala on rakkaus, mutta ei kai hänkään edellytä, että minä sokeasti luotan vain taivaalliseen rakkauteen enkä käytä häneltä saamiani aivoja tilanteen arviointiin. Jumalalta olemme saaneet kyvyn ajatella, olemme saaneet lahjan ymmärtää, mitä hän meiltä odottaa. Meille on sanottu ”antakaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle, mikä Jumalan on”. Eikö meidän siis pitäisi nyt antaa keisarille kuuliaisuutemme, ja totella esivallan asettamia rajoituksia? Tosin voi olla tuskallista ja kivuliasta todeta, miten helposti ajattelee halveksien niitä, jotka mistään piittaamatta täyttävät bussit ja raitiovaunut, tungeksivat alennusmyynteihin ja tavarataloihin.
Uudellamaalla on tartuntoja runsaimmin ja siksi Helsingissä pitäisi olla ankarammat rajoitukset, miettii moni katolilainen. Kysymyksiä ja katkeruuttakin herättää monessa se, että itse kuuliaisesti noudattaa rajoituksia, ja toiset samassa tilanteessa olevat menevät messuun ilman mitään huolta. Monelle tulee tunne, että tämä on epäoikeudenmukaista. Tuntee surua siitä, että ei pääse ehtoolliselle, ja siitä mainitessaan saattaa saada vastauksen että oma on vikasi, mikset mene!
Keskusteluja käydään ystävien kanssa, puhelin on osoittautunut kullan arvoiseksi yhteydenpidon välineeksi. Kahdenkeskiset keskustelut voivat kestää parikin tuntia, ja niissä saatetaan mennä hyvinkin syvälle tärkeisiin asioihin. Uusia yhteyksiä on luotu ja uusia ystäviä saatu. Aivan tuntemattomista ihmisistä on yhtäkkiä tullut läheisiä, joiden kanssa puhutaan elämän suurista kysymyksistä. Siitä kiitos on annettava koronalle, joka on ravistellut ihmisiä irti omista pikku ympyröistään näkemään myös ympärillään olevia lähimmäisiä ja naapureita. Epävarmuus tulevaisuudesta pelottaa monia, ja tuleva joulu herättää ajatuksia siitä, miten sen viettää kun ei voi kutsua sukua koolle kuten aina ennen. Kuinka surullinen tuleekaan olemaan tämä joulu, kun joku läheinen on lopullisesti poissa, eikä edes hautajaisiin päässyt mukaan. Silloin on hyvä, että on joku jonka kanssa puhua. Iloitsee siitä, että naapuri tuo adventtikynttilät ja toinen tuoksuvan hyasintin yllätyksenä. Iloitsee siitä, että vaikka ei pääse messuun, ei silti ole yksin.
Tuula Luoma OP
