Messu-uhri

Käsittelen joitakin niistä sanoista ja lauseista, jotka toistamme joka messussa, tarkoituksena pyrkiä siihen, mistä pyhä Pius X kirjoittaa: että emme osallistuisi messuun vain hyvän tavan vuoksi, että emme vain tulisi kuuntelemaan ja katsomaan, vaan että me oikeastaan ”rukoilisimme messua”. Puhdistamalla sydämemme rukouksessa ja ripissä saamme armon nähdä Jumala, tunnistaa hänet leivän murtamisessa. Sen tekemällä olemme alttiimpia ja avoimempia ottamaan vastaan Herramme, joka tulee luoksemme tässä vietossa. Sanctuksen, Pyhä, pyhä pyhä -laulun laulettuamme astumme sisään uskon pyhimpään.

Rukouksemme on osoitettu Jumalalle, Isälle, Jeesuksen Kristuksen kautta. Jo alusta alkaen eukaristinen rukous viittaa yhteen ajatukseen, yhteen tarkoitukseen: uhrin esiinkantamiseen. Se tule esiin koko rukouksessa. Sen uhrin nimessä tulemme Jumalan eteen. Se on sama uhri, jolla Jeesus ristillä lunasti meidät antaen itsensä sovitusuhrina meidän puolestamme. Se tehdään läsnäolevaksi messu-uhrissa, jota vietetään joka messussa. Jokainen messu on siten sovitusuhri meidän ja Jumalan välillä, mutta koska tämä sovitus, yhteyden palauttaminen ihmisen ja Jumalan välillä, on jo tapahtunut, se on myös kiitosuhri.

Jeesuksen valinnan mukaisesti kannamme esiin leivän ja viinin, heikot, jokapäiväiset aineet. Tähänkin soveltuvat pyhän Paavalin sanat: ”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta” (1. Kor. 1:27). Pyydämme Jumalaa siunaamaan ne, ei ajatellen juuri viiniä ja leipää, vaan Jeesuksen ruumista ja verta, joksi ne muuttuvat.

Uhri vietetään ja edeskannetaan aina jonkun tietyn asian, henkilön tai tilanteen puolesta. Ensimmäinen, jonka puolesta tämä sovitus- ja kiitosuhri kannetaan, on kirkko. Me pyydämme Jumalaa säilyttämään kirkon ykseyden ja antamaan sille rauhan, sen rauhan, jonka vain Jumala voi antaa. Pyydämme sitä koko kirkolle ja samalla jokaiselle sen jäsenelle, alkaen paavistamme ja piispastamme ja jatkuen kaikkiin niihin, jotka arvostavat uskoaan, jotka vaalivat sitä.

Jokainen messu vietetään siis koko kirkon, kaikkien sen jäsenten puolesta. Mutta tätä suurta uhria, jonka hedelmät ovat ikuisia, sovelletaan erityisesti niihin, joiden puolesta sitä erityisesti vietetään. Sanoissa ”Muista, Herra, niitä, joiden puolesta nyt erityisesti rukoilemme” pysähdymme hetkeksi ja tarkennamme rukouspyyntömme ja uhrimme edunsaajan. Emme muistele vain sitä henkilöä, jonka puolesta tätä messua erityisesti vietetään, mutta myös kaikkia muita, joiden puolesta haluamme rukoilla.

Rukous jatkuu: ”Muista kaikkia tänne kokoontuneita, joiden uskon ja alttiuden sinä tunnet.” Rukoilemme siis kaikkien puolesta, jotka ovat läsnä messun vietossa, niiden puolesta, jotka ovat jättäneet kaiken muun tullakseen tänne, jotka ovat ylentäneet sydämensä Herran puoleen. He ansaitsevat erityisen osan messun vietosta ja messun uhrin tuomista hedelmistä. On hyvä osallistua messuun usein. Mutta sanat ”joiden uskon ja alttiuden sinä tunnet” muistuttavat, että messusta hyötyvät erityisesti ne, jotka uskossa ovat mukana ja jotka ovat alttiita ottamaan vastaan sen armon, sen Jeesuksen läsnäolon, jonka me saamme messun vietossa.

Messun vietto ei ole ainoastaan papin toimintaa. Kun on rukoiltu kaikkien läsnäolevien puolesta, rukous jatkuu sillä, mitä jokaisen läsnäolijan ja messussa mukana rukoilevan kuuluu tehdä: ”He myös kantavat sen itsensä ja kaikkien läheistensä puolesta toivoen sinulta turvallista elämää, lunastusta ja pelastusta, ja antavat kunnian sinulle, iankaikkiselle, elävälle ja totiselle Jumalalle.”

Seuraava osa voi olla hämmentävä: yhtäkkiä luetaan nimiluettelo. On jo puhuttu koko maan päällä elävästä kirkosta, paavista, piispastamme ja kaikista muista. Mutta kirkko on tätä enemmän. Pyhät eivät ole eronneet meistä, päinvastoin: he ovat pysyvästi osa kirkkoa ja muodostavat saman kirkon meidän kanssamme. Aloitamme tärkeimmällä: ensin Maria, sitten pyhä Joosef, sen jälkeen Jeesuksen opetuslapset, apostolit, jotka ovat kirkon perusta: Pietari ja Paavali, Andreas, Jaakob, Johannes, Tuomas, Jaakob, Filippus, Bartolomeus, Matteus, Simon ja Taddeus. Heidän jälkeensä mainitaan muutamia alkukirkon marttyyreja: Linus, Kletus, Klemens, Sikstus, Kornelius, Cyprianus, Laurentius, Khrysogonus, Johannes ja Paavali, Kosmas ja Damianus (ensimmäiset 3 ovat paaveja, muut piispoja, diakoneja ja maallikkoja). He ovat osa varhaisista marttyyreista, joiden muistopäiviä me vietämme kirkkovuoden aikana. Kunnioitamme heitä ja pyydämme heidän esirukouksiaan. Koko kirkko, sekä maan päällä että taivaassa, nimeltä mainittujen edustamana, yhdistyy samaan rukoukseen, samaan uhriin, jota vietämme tässä messussa. Rukoiltaessa ”Ota, Herra, vastaan tämä uhri, jonka me sinun palvelijasi ja koko perheesi sinulle kannamme” he, ja kaikki muut pyhät, ovat osa tätä perhettä.

Juuri ennen kuin leivästä ja viinistä tule Jeesuksen ruumis ja veri pyydämme Jumalaa, että hän itse saisi tämän muutoksen aikaan ja ottaisi vastaan uhrin, joka kannamme hänelle kaikkien niiden puolesta, joiden puolesta rukoilemme. ”Pyydämme sinua, Jumala: tee uhristamme pyhä ja otollinen. Tulkoon siitä meille sinun rakkaan Poikasi, Jeesuksen Kristuksen, ruumis ja veri.” Samalla tavalla kuin Jeesus, itse Jumala, omasta tahdostaan antoi itsensä meidän puolestamme, niin myös tämä uhri on hänen käsistään, hänen aikaansaamansa. Sen vuoksi sanomme: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini”, eikä ”tämä on Jeesuksen ruumis”. Hän tule läsnäolevaksi juuri tässä hetkessä ja antaa itsensä puolestamme ja niiden puolesta, joiden puolesta messua vietetään. Juuri näiden sanojen yhteydessä Jeesus tulee läsnäolevaksi: leipä ei ole enää leipää, viini ei ole enää viiniä. Siksi polvistutaan: jokainen polvi kumartaa Herraa, joka on keskellämme kunniassaan.

”Me kannamme sinulle, kunnian ja kirkkauden Jumalalle, sinun lahjoistasi puhtaan, pyhän ja tahrattoman uhrilahjan, iankaikkisen elämän leivän ja pelastuksen maljan.” Uhri, jonka kannamme, ei ole jotakin, jonka me olemme osanneet tehdä itse. Kuten Paavali sanoo, yksikään ihminen ei voi ylpeillä Jumalan edessä. Kaikki, mitä meillä on annettavana Jumalalle, on saatu häneltä. Kaikki. Tämä uhri, meidät itse, kaikki.

Me pyydämme Jumalaa, että hän ottaisi vastaan tämän uhrin, Poikansa, jota hän ei voi torjua. Pyydämme häntä tekemään sen samalla tavalla kuin hän otti ”vastaan vanhurskaan palvelijasi Abelin lahjat, isämme Abrahamin uhrin ja sen pyhän ja tahrattoman uhrin, jonka ylimmäinen pappisi Melkisedek sinulle kantoi”. Vanhassa testamentissa Abelin uhri oli ensimmäinen veriuhri, jonka sanottiin olevan otollinen Jumalalle; sitä verrataan hänen veljensä Kainin uhriin, joka ei ollut otollinen. Abraham oli valmis antamaan uhriksi poikansa Iisakin, koko ilonsa ja turvansa, mutta lopulta hänen uhrinsa oli täysin hengellinen: hän osoitti kuuliaisuutensa ja tahtonsa seurata Jumalaa. Kolmas, Abrahamin kunnioittama Melkisedek, on salaperäinen Vanhan testamentin hahmo, joka toi uhriksi leipää ja viiniä. Messussa nämä kolme yhdistyvät. Abelin uhri edustaa ristiä, joka on sama uhri kun messu-uhri. Abrahamin uhri edustaa verettömästi vietettyä uhria, kuten messussa. Melkisedekin uhri taas edustaa uhria, jossa käytetään leipää ja viiniä. Jumala on näin antanut kautta koko pelastushistorian esikuvia siitä, mistä teemme tässä ja nyt, niin tärkeänä hän sitä pitää.

Ymmärtääksemme, mitä seuraava rukous tarkoittaa, meidän on muistettava, että alttari edustaa Kristusta itseään. Jeesus sanoi: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä.” Silloin juutalaiset sanoivat: ”Tätä temppeliä on rakennettu neljäkymmentäkuusi vuotta. Sinäkö pystyttäisit sen kolmessa päivässä?” Jeesus tarkoitti kuitenkin temppelillä omaa ruumistaan (ks. Joh. 2:19-21). ”Kumpi on tärkeämpi, kulta vai temppeli, joka sen kullan pyhittää?… Kumpi on tärkeämpi, uhrilahja vai alttari, joka lahjan pyhittää?” (Matt. 23:17-19). Jeesus on uhrilahja, joka tarjotaan alttarilla, mutta hän tekee selväksi, että alttari pyhittää uhrilahjan. Se tekee Jeesuksesta, joka pyhittää, sekä lahjan että alttarin. Pyydämme siis enkeliä tuomaan uhrimme alttarilta, joka edustaa Kristusta, suoraan taivaalliselle alttarille, joka on Kristus, ”jotta me kaikki, jotka tältä alttarilta nautimme sinun Poikasi ruumiin ja veren, täyttyisimme armolla ja siunauksella”.

Olemme maininneet koko kirkon maan päällä, rukoilleet ja kantaneet uhrin sen puolesta, olemme vedonneet pyhiin, mutta on vielä kolmas osa kirkosta, joka tähän asti on jäänyt mainitsematta: kiirastulessa olevat sielut. Lähestyessämme eukaristisen rukouksen loppua pyydämme Jumalaa muistamaan niitä ja antamaan ”uskon sinetillä merkityille”, eli kastetuille, ”virvoituksen, valkeuden ja rauhan” – kaiken, mitä he kaipaavat hänen luonaan.

Käännämme vähitellen huomion takaisin itseemme rukoillen: ”Anna myös meille, syntisille palvelijoillesi” pelastus, ikuinen elämä yhdessä pyhien kanssa, apostolien ja marttyyrien kanssa. Me pyydämme häntä tekemään sen, ei siksi, että me olisimme yhtä pyhiä kuin ne, jotka mainitaan tässä luettelossa, tai että olisimme sen arvoisia, vaan vedoten Jumalan armoon: ”Vie meidät heidän joukkoonsa, sinä, joka et katso ansioita, vaan annat anteeksi.”

Pyhässä eukaristiassa on kolme asiaa, jotka meidän tule aina muistaa. Ensinnäkin uhri, jolla kunnia annetaan Jumalalle. Toiseksi sakramentti, joka on sielumme ravinto. Kolmanneksi Herramme henkilökohtainen, todellinen läsnäolo. Voimme tarjota hänelle sen palvonnan, jonka hän ansaitsee ja jossa me, jos puhdistamme sydämemme, voimme nähdä hänet jo tässä maailmassa. Olkaamme valppaita rukouksessa ja omistakaamme itsemme Herrallemme niin, että voimme nähdä ja kokea taivaassa sen, minkä saamme havaita vain hämärästi tässä maailmassa.

isä Anders Hamberg
Saarnasta 29.1.2017