Meidän kaikkien Isä
Paavi Franciscus käsitteli yleisvastaanoton katekeesissaan 13. helmikuuta 2019 Isä meidän -rukousta ja sen ”merkittävää puutosta” ‒ sanaa, jota siinä ei esiinny.
Meidän on rukoiltava niin kuin Jeesus on meitä opettanut. Hän sanoi: kun rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, vetäydy maailmasta ja käänny Jumalan puoleen kutsuen häntä ”Isäksi!” Jeesus ei halua opetuslastensa olevan kuin tekopyhät, jotka asettuvat synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä (vrt. Matt. 6:5). Jeesus ei tahdo tekopyhyyttä. Todellinen rukous toteutuu omantunnon, sydämen salaisuudessa: se on tutkimatonta ja vain Jumalan nähtävissä. Minä ja Jumala. Se pakenee vääryyttä: Jumalan kanssa on mahdotonta teeskennellä. Se on mahdotonta, Jumalan edessä maskeilla ei ole valtaa, Jumala tuntee meidät paljaina omassatunnossamme eikä teeskennellä voi. Jumalan kanssa käytävän vuoropuhelun juurena on hiljainen vuoropuhelu, ikään kuin kahden toisiaan rakastavan katseiden kohtaaminen: ihmisen ja Jumalan katseet kohtaavat, ja sitä on rukous. Katso Jumalaa ja anna hänen katsoa sinua: se on rukousta, kaunis rukous!
Ja silti, vaikka opetuslapsen rukous on täysin luottamuksellista, se ei koskaan ole sisäänpäin kääntynyttä. Omantuntonsa salaisuudessa kristitty ei jätä maailmaa huoneensa oven ulkopuolelle, vaan kantaa sydämessään ja rukouksessaan ihmisiä ja tilanteita, ongelmia, monia asioita.
Isä meidän -rukouksen tekstissä on merkittävä puutos. Puuttuu yksi sana. Ajatelkaapa kaikki, mitä Isä meidän -rukouksesta puuttuu? Yksi sana. Yksi sana, jota meidän aikanamme – tai ehkä aina – kaikki pitävät suuressa arvossa. Mikä sana puuttuu ”Isä meidän” -rukouksesta, jota rukoilemme joka päivä? Puuttuu sana ”minä”. Siinä ei koskaan sanota ”minä”. Jeesus opettaa rukoilemaan niin, että huulilla on ennen kaikkea ”sinä”, koska kristillinen rukous on vuoropuhelua: ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi.” Ei minun nimeni, minun valtakuntani, minun tahtoni. Ei minun, se ei käy. Ja sitten siirrytään ”meihin”. Isä meidän -rukouksen koko toinen osa on monikon ensimmäisessä persoonassa: ”Anna meille jokapäiväinen leipämme. Anna meille anteeksi velkamme. Äläkä saata meitä kiusaukseen. Päästä meidät pahasta.” Jopa ihmisen tärkeimmät peruspyynnöt – kuten ruoka nälän sammuttamiseksi – ovat kaikki monikossa. Kristillisessä rukouksessa kukaan ei pyydä leipää itseään varten: ei ”anna minulle tämän päivän leipä”, vaan anna meille. Sitä pyydetään kaikkia varten, kaikkia maailman köyhiä varten. Ei pidä unohtaa tätä: ”minä” puuttuu. Rukouksessa on sinä ja me. Se on Jeesuksen hyvä opetus. Älkää unohtako sitä.
Miksi? Koska vuoropuhelussa Jumalan kanssa ei ole sijaa individualismille. Siinä ei ole pakkomiellettä omista ongelmista, ikään kuin me olisimme ainoita maailmassa, jotka kärsivät. Jumalalle ei voi kohottaa rukousta, joka ei olisi veljien ja sisarten yhteisön, ”meidän” rukousta: olemme yhteisö, olemme veljiä ja sisaria, olemme rukoileva kansa, ”me”. Kerran eräs vankilapappi kysyi minulta: ”Sanokaapa, isä, mikä sana on ’minän’ vastakohta’?” Vastasin typerästi: ”Sinä.” ”Sehän on sodan alku. ’Minän’ vastakohta on ’me’: siinä on rauha, kaikki yhdessä.” Sain hyvän opetuksen tuolta papilta.
Rukouksessa kristitty kantaa esiin lähimmäistensä vaikeudet: illan tullen hän kertoo Jumalalle päivän aikana kohtaamansa kärsimykset ja tuo hänen eteensä monien kasvot, ystävien ja vihollistenkin, eikä sysi heitä syrjään häiriötekijöinä. Jos joku ei huomaa, että hänen ympärillään on kärsiviä ihmisiä eikä tunne myötätuntoa köyhien itkun edessä, jos hän on turtunut siihen, millainen hänen sydämensä on? Kuihtunut? Ei, pahempaa: kiveä. Silloin on hyvä rukoilla Herraa, että hän koskettaisi meitä hengellään ja herkistäisi sydämemme: Se on kaunis rukous: ”Herra, herkistä sydämeni, jotta voisin ymmärtää ja kantaa toisten ongelmia ja kärsimyksiä.” Kristus ei kulkenut maailman kurjuuden ohi: joka kerran huomatessaan yksinäisyyttä, ruumiillista tai henkistä kärsimystä, hän tunsi voimakasta myötätuntoa, kuin äiti sisimmässään. Tämä ”myötätunnon tunteminen” on yksi evankeliumin avainverbeistä: se saa laupiaan samarialaisen lähestymään tienvarressa lojuvaa haavoittunutta, toisin kuin muut, jotka ovat kovasydämisiä.
Voimme kysyä itseltämme: kun rukoilen, olenko avoin lähellä ja kaukana olevien ihmisten hätähuudoille? Vai ajattelenko, että rukous on jonkinlaista anestesiaa, jotta voisin olla tyynempi? Silloin olisin kamalan väärinkäsityksen uhri. Varmasti rukoukseni ei olisi enää kristillistä rukousta. Sillä se ”me”, josta Jeesus meille opetti, estää minua olemasta rauhassa yksinäni ja saa minut tuntemaan olevani vastuussa veljistäni ja sisaristani.
On ihmisiä, jotka ilmeisesti eivät etsi Jumalaa, mutta Jeesus käskee meitä rukoilemaan heidänkin puolestaan, koska Jumala etsii heitä enemmän kuin kaikkia muita. Jeesus ei tullut terveitä varten, vaan sairaita varten, syntisiä varten (vrt. Luuk. 5:31) – eli kaikkia varten, sillä se, joka ajattelee olevansa terve, todellisuudessa ei sitä ole. Jos työskentelemme oikeudenmukaisuuden puolesta, älkäämme tunteko olevamme toisia parempia: Isä antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoillekin (vrt. Matt. 5:45). Isä rakastaa kaikkia! Oppikaamme Jumalalta, joka on aina hyvä kaikille, päinvastoin kuin me, jotka onnistumme olemaan hyviä vain joillekin, jollekulle, joka minua miellyttää.
Veljet ja sisaret, pyhät ja syntiset, me olemme kaikki veljiä ja sisaria, joita sama Isä rakastaa. Ja elämämme illassa meidät tuomitaan rakkautemme mukaan. Ei pelkän tunteellisen rakkauden, vaan myötätuntoisen ja konkreettisen rakkauden mukaan, evankeliumin säännön mukaisesti: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Näin sanoo Herra.
Franciscus
