Matka uskon satamaan – vuosi paavi Franciscuksen Tallinnan vierailusta
Tajusin puhelimeni kuvakansiota selatessani, että syyskuussa on kulunut vuosi paavi Franciscuksen Tallinnan vierailusta. Muistan heränneeni viime vuonna syyskuun 24. päivänä aamuviiden aikoihin ja kävelleeni sumun täyttämään Kallion halki raitiovaunupysäkille suuntanani Länsiterminaali. Yhdeksän aikaan aamulla laiva täynnä nuoria katolilaisia lähti pyhiinvaellusmatkalle kohti Tallinnaa tapaamaan paavia ja osallistumaan pyhän messun viettoon. Tuo Eckerölinen täyteen lastattu laiva vei minut tuntemattomaan satamaan – katoliseen kirkkoon.
Selattuani viime kesällä Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan sivuja olin saanut ajatuksen lähteä mukaan toiseen maahan tapaamaan kirkon maanpäällistä johtajaa minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Ajatus oli ehkä jollain tapaa hullu, mutta 18-vuotiaan nuoren intoa tuo hulluus ei sammuttanut. Olin muuttanut Helsinkiin vain kuukautta aikaisemmin, käynyt johdantokurssilla kahdesti ja osallistunut katoliseen messuun kerran. Terve Maria -rukouskin oli tullut opeteltua ennen kyseistä matkaa, jotta sulautuisin ihmisjoukkoon entistä paremmin. Nousin siis tuntemattoman laivan kyytiin aloittaen nuorten yhteisen pyhiinvaellusmatkan ja avasin sydämeni mahdollisuudelle löytää jotain uutta.
Italian taitoni riitti ymmärtämään itse pyhästä messusta vain yksittäisiä sanoja, mutta jälkikäteen olen lukenut paavi Franciscuksen Vapaudenaukiolla lausuman saarnan sanat muutamaankin otteeseen. Minua koskettaa yhä paavin esittämä ajatus ja lainaus Evangelii gaudiumista: “Jotkut ihmiset ajattelevat olevansa vapaita, kun elävät ilman Jumalaa tai pitävät hänet käsivarren mitan päässä. He eivät tajua, että niin tehdessään he kulkevat tämän elämän kautta orpoina, vailla kotia, johon palata. He lakkaavat olemasta pyhiinvaeltajia ja muuttuvat harhailijoiksi, jotka kiertävät itsensä ympärillä saapumatta mihinkään.” Koen syyskuun 2018 nuorten matkan Tallinnaan olleen itselleni juuri se käännekohta elämässäni, jolloin näin ensimmäistä kertaa aidosti, minne kuulun. En tiedä oliko se paavi, minut lämmöllä vastaanottaneet katolilaiset taikka Jumala itse, joka jätti sydämeeni syvän vaikutuksen, mutta matkan jälkeen huomasin löytäneeni hengellisen kotini. Olin muuttunut tuosta harhailijasta pyhiinvaeltajaksi, joka uskalsi ensimmäistä kertaa elämässään päästää Jumalan lähelleen ilman turvaväliä ja sanoa: “Tässä minä olen. Ota minut lapseksesi.”
Nyt vuotta myöhemmin muistellessani kyseistä matkaa korkeimpana tunteenani nousee esiin kiitollisuus. Kiitollisuus kirkosta, sakramenteista ja yhteisöstä. Vaikka en itse voinut vielä tuolloin ripittäytyä matkaan valmistavassa liturgiassa taikka vastaanottaa alttarin pyhintä sakramenttia paavin viettämässä messussa, sain nähdä sen onnen, jonka nämä sakramentit herättivät muissa ihmisissä. Todistin, kuinka Kristus todellakin toimii kirkkonsa kautta; ei vaan sakramenteissa vaan myös itse kristityissä. Kuulin jälkeenpäin huhua, että Viron johdantokurssin osallistujamäärä olisi kasvanut merkittävästi paavin vierailun jälkeen. On ihmeellistä, kuinka pelkkä pyhän isän läsnäolo voi herättää monien sydämissä kutsun kirkon täyteen yhteyteen. Itse jatkoin johdantokurssin loppuun Helsingissä, liittyen kirkkoon kahdeksan kuukautta myöhemmin. Nyt katsellessani puhelimeni kuvakansioon tallennettuja kuvia syksyisestä Tallinnan matkasta mieleeni nousee pyhän Jeesus-lapsen Teresan mietelause: ”Maailma on laivasi, ei kotisi.” Tuon viime syksynä seilaamaan lähteneen laivan avulla pystyn kohtaamaan elämäni suurimmatkin myrskyt tietäen, että lopullinen kotini odottaa Herran luona valmiina vastaanottamaan eksyneen pyhiinvaeltajan.
Iida Leinonen
