Kristus keskellämme olemme yhtä: Nasaretin pyhän perheen seurakunnassa

Matkakertomus Nasaretin pyhän perheen seurakunnasta 12.–15.1.2024

Kauas on pitkä matka

Hiippakuntamme seurakunnista esiteltävänä on nyt Nasaretin pyhän perheen seurakunta Oulussa. Matka pohjoiseen junalla kestää seitsemän tuntia. Astun ulos purevaan pakkaseen ja hengitän ssyvään raikasta pohjoisen ilmaa. Olo on heti kotoinen. Olen pohjoisen ihminen. Yhä kotoisammaksi sen tekee minua vastaan rientävä sydämellinen Lucia. Miehensä Danielen kanssa he ajavat minut kotiinsa autollaan, johon tarvittaessa mahtuu koko heidän kahdeksanhenkinen perheensä. Tutustuin Luciaan viime kesän hiippakuntajuhlilla Turussa.

Lucia ja Daniele Ferraro ovat syntyjään Pohjois-Italiasta. Kun perhe kokoontuu illalliselle, vilkas puheensorina täyttää tilan. Se pursuaa välimerellisten ihmisten välittömyyttä ja elämäniloa. Joskaan heidän kaksitoistahenkistä perhettään ei ehkä voi kuitenkaan täysin nimittää välimerelliseksi, ovathan he asuneet Oulussa jo yli 20 vuotta. He muuttivat Suomeen paavi Johannes Paavali II:n lähettämänä neokatekumenaalisen tien lähetysperheenä vuonna 2000. Seitsemän heidän kymmenestä lapsestaan on syntynyt Suomessa. Vanhin tytär on sääntökuntasisar ja asuu Perussa; toinen tytär on lähdössä lähetysperheiden avustajaksi Irlantiin. Vanhin pojista on jo perheellinen toimien lähetysperheenä Joensuussa ja toinen pojista opiskelee Kööpenhaminan Redemptoris Mater -pappisseminaarissa. Loput kuusi asuvat kotona ja opiskelevat tai käyvät koulua.

Lucia vastaa Nasaretin pyhän perheen seurakunnan messujen musiikista. Danielen kanssa he vastaavat myös seurakunnan vahvistusopetuksesta kirkkoherra isä Donboscon apuna. Palkkatyönään Lucia opettaa katolista uskontoa Oulun kouluissa, kun taas Daniele hoitaa puutarhurina Oulun kaupungin viheralueita. Mitä enemmän alan tutustua seurakunnan toimintaan huomaan, että Lucia ja Daniele lapsineen ovat oikeastaan kaikessa mukana ja halukkaita panostamaan kaikkeen seurakunnan elämään.

Lauantaina kiiruhdamme Lucian kanssa kirkolle aamumessuun ja Angelus-rukoukseen. Käymme sisään kirkkoon ja liitymme kuuden muun naisen seuraan. Joukossamme on kolme rakkauden lähetyssisarta. Nasaretin pyhän perheen seurakunnan kappalainen isä Pedro tervehtii seurakuntaa synnintunnustuksen sanoin: ”Rakkaat sisaret, tunnustakaamme syntimme, että olisimme kelvollisia viettämään Herran pyhiä salaisuuksia.” Messun edetessä sisarten, niin maallikoiden kuin nunnien, kaunis laulu kaikuu ympyrän muotoisessa kirkkosalissa. On kuin olisin keskellä enkelikuoroa.

Katseeni kiinnittyy salia kiertäviin, kookkaisiin maalauksiin. Niistä hallitsevin on Kristus Pantokrator kädessään avoin kirja, jossa lukee: ”Rakastakaa vihamiehiänne. Minä tulen pian”. Kristuksen takana on kolmikehäinen ympyrä. Sisin kehä on kuin maailmankaikkeuden sininen korkea taivas, sen takana pilkkopimeä musta aukko kuin kuolema ja sen takana harmaansininen maallisen elämän himmentynyt kehä. Maalaus puhuttelee minua — Kristus maailmankaikkeuden Herra, joka puhdistaa meistä synnin sumuiset maalliset painolastit voittamalla kuoleman kauhut ja istumalla taivaallisella sinisellä valtaistuimella. Kristus pyyhkii kyyneleet, poistaa pelot ja avaa meille tien taivaalliseen juhlaan.

Tapasin iloisen ja seurakuntaansa rakastavan kirkkoherra isä Donbosco Thomasin Tikkurilan asemalla hänen palatessaan Intiasta ja jatkaessaan matkaa takaisin Ouluun.

Maranata! — Minä tulen pian!

Kirkkoherra, isä Donbosco, on matkustanut äkillisen sairastapauksen takia perheensä luo Intian Chennaihin. Hänen puolestaan minut vastaanottaa isä Pedro Perez. Hän on seurakunnan kappalainen vuodesta 2022 alkaen. Nasaretin pyhän perheen seurakunta on hänelle tuttu jo varhaisista nuoruusvuosista alkaen. Hän on Ouluun vuonna 2001 saapuneen lähetysperheen lapsi, syntyjään espanjalainen, mutta hän puhuu suomea kuin syntyperäinen. Hän kertoo minulle, kuinka Nasaretin pyhän perheen seurakunta ja sen kaunis kirkko ovat saaneet alkunsa. Kirkkorakennuksen yhteydessä olevassa pappilassa tutkimme seinillä olevia kuvia, joista ensimmäisenä tunnistan mustavalkoisesta luonnoksesta Nasaretin pyhän perheen kirkon. Luonnos on vuodelta 1987 ja se on syntynyt vastauksena paavi Johannes Paavali II:n esittämään toivomukseen saada Euroopan perifeeriseen kolkkaan katolisia seurakuntia. Kirkon kartiomaisen tornin esikuvana on Skandinavian varhaiskeskiajan sauvakirkot, joita yhä löytyy Etelä-Norjasta. Kirkon ulkoseinien punainen väri puolestaan nousee paikallisesta suomalaisesta kulttuurista, jossa talot perinteisesti on maalattu punamullalla. Sekä kirkon malli että väri haluavat muistuttaa, että seurakuntaa rakennetaan varhaisen pohjoismaisen katolilaisuuden perustalle.

Ennen kuin voi rakentaa kirkkorakennuksen täytyy olla seurakunta ja ennen kuin voi perustaa seurakunnan täytyy olla uskovia ihmisiä. Oulussa kaikki alkoi siitä, että paavin lähettäminä ja piispa Paul Verschurenin SCJ hyväksyminä vuonna 1986 saapui joukko ihmisiä, jotka halusivat elää katolista elämää Oulussa ja oululaisten kanssa. Seinälle ripustetussa kuvassa paavi Johannes Paavali II:n ympärillä ovat ensimmäiset Ouluun lähetetyt katolilaiset — isä Marino Trevisini, Paola ja Oscar Pasinato — sekä neokatekumenaalisen tien kansainväliset vastuuhenkilöt Kiko Argüello ja Carmen Hernández. Paavin kainalossa ovat myös Pasinaton perheen kolme tytärtä, yksi poika isänsä sylissä ja toinen paavin vieressä. Kuvan pieni poika paavin jaloissa on Marco Pasinato, jonka monet hiippakunnassamme hyvin tuntevat isä Marcona. Tarina kertoo, että tuossa tilanteessa Carmen Hernández esitteli paaville Marco sanoen: ”Tässä on sitten tuleva pappi!” Myöhemmin illalla ja seuraavana päivänä messuissa tapaan paljon lapsia ja mieleeni herää kysymys: kuinkahan moni näistäkin lapsista vielä jonakin päivänä palvelee hiippakuntaamme pappina?

Kirkkorakennuksen ja seurakunnan sydän on kirkkosali, missä Herra jakaa papin kätten välityksellä meille hengellisen elämän ravintoa sakramenteissaan. Heti eteisestä saliin astuessa edessämme on lattiaan upotettu kasteallas. Pääsiäisyön liturgia on kirkkovuoden ihmeellisin tapahtuma. Silloin pappi astuu kastettavan kanssa kastealtaaseen kuin Jordanvirran syvyyteen. Kastealtaan takaa nousee alttari, ambo eli lukupulpetti, papin ja alttaripalvelijoiden istuimet ja niiden yllä paavi Johannes Paavali II:n seurakunnalle lahjoittama Musta Madonna -maalaus. Alttarikuoria ja kasteallasta kehystävät kaarevat penkkirivit. Seurakuntalaiset eivät istu toinen toistensa selän takana vaan puoliympyrässä nähden sisarensa ja veljensä jopa kasvoista kasvoihin.

Kirkkosalia kiertää kuusitoista maalausta käsittävä ”mysteerien kruunu”. Maalaukset kuvaavat Jeesuksen elämän sikiämisestä aina Neitsyt Marian taivaaseen ottamiseen. Maalaukset ovat vaikuttavia. Ne pysäyttävät katsojan. Niistä huokuu rukouksen henki.

Taiteilija Kiko Argüellon ja kolmen avustajan työ vei puolitoista vuotta. He tekivät työtä rukoillen. Maalatessaan Kristuksen kasvoja he myös paastosivat. Maalausten värit ovat hyvin voimakkaita ja niissä on käytetty paljon vastavärejä. Tämän taustana on modernin taiteen havaintojen lisäksi Sirakin kirjan ajatus: ”Kaikkea on kaksittain, toinen on toisen vastapari, mitään turhaa hän ei ole tehnyt. Toinen täydentää toista parhaalla tavalla – kuka kyllästyisi katselemaan Herran ihanuutta!” (Sir.42:24-25)

Kirkko keskellä Koskelan kaupunginosaa on todella helmi ja silti se ei ole mitään ilman eläviä ihmisiä. Kirkon kauneutta mietiskellen palaan Lucian lounasvieraaksi ja kanssani vierailee myös Joensuusta minullekin tuttu ystävämme Alberto. Hän on sähkömies ja asentaa lattialämmitystä ystävilleen. Iloisen ja vilkkaan seurustelun jälkeen lapsista kolme lähtee saattamaan minua lähistöllä asuvien Rakkauden lähetyssisarten vieraaksi.

Rakkauden lähetyssisaret Francesca, Viktorija ja Usah tabernaakkelinsa vieressä.

Sydämen hiljaisuudessa Jumala puhuu

Rakkauden lähetyssisaret Viktorija, Usha ja Francesca ottavat minut lämpimästi vastaan. He asuvat heille lahjoitetussa omakotitalossa, josta on kävelymatka Nasaretin pyhän perheen kirkkoon. Sisaret osallistuvat seurakunnan messuihin ja adoraatioon, rukoilevat ruusukkoa ja Angelusta yhdessä papiston ja seurakuntalaisten kanssa. Keskiviikkoisin pappi tulee viettämään messun sisarten luo. He kertovat edustavansa sääntökuntansa kontemplatiivista haaraa, mikä tarkoittaa, että heidän päätehtävänsä on rukoilla. Suomeen saavuttuaan sisaret oppivat varsin pian, että Suomi on hyvinvointivaltio, jossa ihmiset eivät tarvitse aineellista apua. Sen antaa Suomessa valtio. Mutta Suomessa on henkistä hätää, joka usein on yksinäisyyttä. Siinä auttaminen ei olekaan niin yksinkertaista kuin materiaalisen avun antamisessa. Niinpä he rukoilevat lakkaamatta apua Jumalalta, että löytyisi kanavia auttaa henkisessä hädässä olevia. Sisaret näkyvät oululaisessa maisemassa missä ikinä liikkuvatkaan ja jo omalla olemuksellaan he herättävät ihmisiä suuntautumaan kohti Kolmiyhteistä Jumalaa, Kristusta ja etsimään elämään hengellistä sisältöä. Heidän äitinsä, pyhä Teresa Kalkuttalainen, sanoo: ”Sydämen hiljaisuudessa Jumala puhuu.” Kuullaksemme Jumalan äänen ja voidaksemme sitten toteuttaa hänen tahtonsa yksinkertaisen ja vaatimattoman elämän keskellä, meidän on hiljennyttävä kaiken maallisen hälyn keskellä.

Maranata, Maranata, tule, Herra Jeesus!

Sisarilta jatkan matkaa neokatekumenaalisen tien yhteisöjen sunnuntain aattomessuun. Yhteisöt valmistavat eukaristian viettoa kirkon vanhimpaan osaan, siniseen saliin ja sen täyttää iloinen puheensorina. Paikalle on kokoontunut noin neljäkymmentä henkeä. Nuoret nostelevat tuolit sopiviksi riveiksi. Keskelle huonetta on valkoisella liinalla katettu ja kukkasin koristeltu alttari. Vanhempi väki ja pienimmät lapset jo istuvat aloillaan. Seinustalla kielisoittimia viritellään ja pian jo kantautuu ilmoille rytmikäs ja voimallinen musiikki, jota myös taputukset rytmittävät. Musiikki tempaa mukaansa kutsuen osallistumaan yhteiseen messuun jokaisella solullamme. Yhteisöjen jäsenet tuntevat toinen toisensa hyvin, useat jo pitkältä ajalta. He tapaavat toisiaan viikoittain arki-illan sanan liturgiassa ja toisen kerran lauantai-illan eukaristiassa. Yhteisön jäsenet kulkevat ”tiellä” turvautuen Jumalan sanaan, liturgiaan ja yhteisöön. He etenevät kukin omaan tahtiinsa etapilta etapille kasvaakseen Kristuksen tuntemisessa. Näin he antautuvat rakastamaan Jumalaa viikko viikolta yhä enemmän. Kristuksen rakkauden sytyttäminä he pikkuhiljaa kasvavat rakkaudessa toinen toisiaan, kaikkia ihmisiä ja lopulta jopa vihamiehiään kohtaan. Lauantain eukaristiaan voi osallistua, vaikka ei kuuluisikaan yhteisöön. Vierailijat esitellään ja heidät toivotetaan tervetulleiksi taputuksin. Tunnen olevani tervetullut. On todella ilo ja riemu osallistua yhdessä eukaristiaan Jumalaa kiittäen ja häntä toivossa odottaen – Maranata, Maranata, kaikuu laulu ennen eukaristian vastaanottamista.

”Tien” yhteisön jäseniä sinisessä salissa.

Messun päätyttyä yhteisön vastuuhenkilö Pierpaolo Sanmori vaimonsa Cristinan kanssa kutsuu minut kotiinsa illalliselle. Italian Fossanosta 2009 Ouluun kotiutuneeseen lähetysperheeseen kuuluu kolmetoista lasta, joista kuusi on jo taivaan kodissa. Lapsista vanhimmalla on oma perhe, joka asuu lähetysperheenä Ruotsin Haaparannassa. Kotona asuvista vanhimmat lapset opiskelevat sosiaali- tai terveysaloja. He seuraavat fysioterapeutti-isäänsä ammatillisessa kutsumuksessaan. Cristina on kouluavustaja. Heidän kotinsa ovet ovat auki monille ihmisille. Cristinan äiti muutti vanhuuden päivinään Italiasta Suomeen ja sai asua tyttärensä perheen hoivassa elämänsä viimeiset vuodet. Nyt heidän perheeseensä on liittynyt myös sisarenpoika, joka parasta aikaa ahkerasti opettelee suomen kieltä.

Ruokapöydässä syntyy keskustelu, joka koskee kirkon alttariseinälle ripustettua kuvaa Jasna Goran Mustasta Madonnasta. Sen on kirkkoon lahjoittanut paavi Johannes Paavali II siunatessaan kirkkorakennuksen ensimmäisen peruskiven 1989. Voimme olla varmoja, että seurakunnan perustamista ovat kantaneet pyhän paavi Johannes Paavali II:n esirukoukset. Musta Madonna muistuttaa meitä Suomen katolisesta historiasta jännittävällä tavalla. Ennen kuin reformaatio alkoi karsia katolisia uskonnonharjoittamisen tapoja Suomesta, viimeinen katolinen kuninkaamme oli puolalainen Sigismund, Kustaa Vaasan pojanpoika, joka oli hurskas katolilainen ja Puolan kuningas. Ennen kruunaamista Ruotsi-Suomen kuninkaaksi vuonna 1594 Sigismund joutui ruotsalaisen setänsä ja aateliston nöyryyttämänä allekirjoittamaan vastentahtoisesti hallitsijanvakuutuksen, jossa hän lupasi mm. kieltää julkiset katoliset jumalanpalvelukset. Sigismund matkusti pettyneenä takaisin Puolan kuninkaan istuimelle Jasna Goran luostarin kautta. Hän viipyi luostarissa Mustan Madonnan äärellä kolme päivää rukoillen ja mietiskellen. Voimme aavistella, että hän rukoili Suomessa asuvien kristittyjen puolesta. Ehkä Nasaretin pyhän perheen seurakunta Oulussa on yksi vastaus hänenkin rukouksiinsa!

Nyt olen tullut, Herra, minä täytän mielelläni tahtosi

Sunnuntai aamun koittaessa kävelen Lucian ja hänen poikansa kanssa kirkolle. Tänään on Pietron vuoro toimia alttaripalvelijana kahden ystävänsä ja pappisopiskelija Francescon kanssa. Lucia toimii esilaulajana säestäen kitarallaan. Heti kirkon eteisessä tapaamme tänään sähköuruilla messuja säestävän vietnamilaissyntyisen Oanhin. Oanh on monitaituri ja valmis auttamaan seurakuntaa mitä moninaisimmissa käden taitoja vaativissa tehtävissä.

Kirkko täyttyy eteistä myöten pyhään messuun osallistuvista ihmisistä, meitä on yli 130. Isä Pedro tervehtii meitä kaikkia messun aluksi muistuttamalla, että olemme siirtyneet kirkkovuoden tavalliseen aikaan. Joulujuhla on ohi, vaikka piispa Raimon viikon takainen vierailu seurakunnassa on yhä kauniina muistona mielissä.

Lukukappaleita kuunnellessa mysteerien kruunun Kristus-kuvat tuntuvat heräävän eloon ja tunne Kristuksen läsnäolosta voimistuu. Musiikki – kitara, urut ja ihmisääni – kiertää salia keinuttaen kirkkoväkeä yhteisessä keinussa. Samalla näen kirkkoväen ympärilläni kaarevilla penkeillä. Olemme ihmeellisellä tavalla yhtä. On turvallista olla ja tuntea kuuluvansa perheeseen. Tältäkö tuntuu olla yhtä ruumista Kristuksen, Pään, yhdistäessä meidät itseensä ja toinen toisiimme?

Sunnuntain päämessu Nasaretin pyhän perheen kirkossa.

Päivän evankeliumi ja lukukappaleet muistuttavat meitä siitä, miten Jeesus kutsuu meitä seuraamaan itseään, ja jotta voisimme psalmin kirjoittajan sanoin vastata: ”Nyt olen tullut, Herra, minä täytän mielelläni tahtosi.” Isä Pedron saarnasta jää mieleeni, että lähtiessämme seuraaman Jumalaa olemme perimmältämme niin kuin ensimmäisen lukukappaleen lapsi-Samuel, joka ei osannut erottaa Herran ääntä muista äänistä (1. Sam. 3). Samuel saa avukseen Eelin ja Pietari veljensä Andreaan (Joh. 1:42). Jumala, joka tuntee meidät paremmin kuin kukaan muu, kutsuu meitä kasvamaan Kristuksen tuntemisessa ja rakkaudessa.

Kun messu on päättynyt, isä Pedro esittelee seurakuntaan edellisellä viikolla saapuneen pappiskandidaatin Francesco Falsettin. Hän on Napolista kotoisin oleva hiippakunnallisen lähetysseminaarimme opiskelija Kauniaisista. ”Ottakaamme iloiten vastaan Francesco, joka tästä eteenpäin palvelee seurakunnassamme”, isä Pedro lausuu ja jatkaa iloisesti naurahtaen: ”Puhukaa Francescolle paljon suomea ja ihan Oulun murrettakin!” Seurakunta toivottaa Francescon tervetulleeksi kättentaputuksin. Seurakunnalle ilmoitetaan maanantaina alkavasta vuosittaisesta katekeesista. Cristina ja Daniele kertovat omakohtaisesti kuinka säännöllinen yhteen kokoontuminen ja yhdessä Herran sanan tutkiminen ovat pelastaneet heidän perhe-elämänsä ja auttanut heitä kasvamaan Kristuksen tuntemuksessa. Kaikki nuoret ja aikuiset ovat mahdollisuuksiensa mukaan tervetulleita kuulemaan katekeesia.

Kirkkokahveilla tapaan seurakunnan monenkirjavaa joukkoa. Ensimmäisenä tervehdin messussa kolehdin kerääjänä toiminutta Van Ben Dangia. Häntä ympäröi suuri joukko vietnamilaistaustaisia seurakuntalaisia. He muodostavat seurakunnan suurimman ryhmän. Vietnamilaisia seurakunta saa kiittää viikoittain vaihtuvista kauniista kukka-asetelmista alttarilla ja sivukappelissa. Heidän aktiivisuutensa ja avuliaisuutensa näkyy kaikkialla. He hoitavat ahkerasti myös kirkon pihaa kesäisin. Heidän lapsensa ja nuorensa ovat aktiivisesti mukana kaikessa seurakunnan toiminnassa mm. kuorossa, leireillä ja jouluteatterissa. Ben kutsuu minut jo tulevan kesän suurtapahtumaan, La Vangin Neitsyt Marialle omistettuun juhlaan. Vietnamilaisryhmä on juhlan pääjärjestäjä, mutta kirkkoherra Donbosco vahvistaa myöhemmin minulle, että juhla on koko Nasaretin pyhän perheen seurakunnan yhteinen kesäjuhla. Seurakunta on kansallisuuksiltaan rikas. Niin Filippiineiltä kuin Latinalaisesta Amerikastakin on paljon aktiivisia seurakuntalaisia. Kaikkiaan eri kansalaisuuksia löytyy 25-30. Ja ihan kaikki ovat tervetulleita seurakunnan kesäjuhlille, La Vangin Neitsyt Marian juhlaan.

Khalid on seurakuntaneuvoston ja talousneuvoston jäsen. Vaimonsa Wilman kanssa he toimivat katekeettoina, lasten ja nuorten opettajina. Kuvassa heidän keskellään hyvä ystävä Alsanati.

Khalid ja Wilma Hommy ovat Irakin pakolaisia ja asettuneet Ouluun 1990-luvun alussa. He puhuvat äidinkielenään arameaa ja kuuluvat näin kansaan, joka ymmärtää Jeesuksen äidinkieltä. He muistelevat lämmöllä seurakuntansa ensimmäistä kirkkoherraa isä Marino Trevisiniä, joka oli heille korvaamaton tuki heidän asettuessaan Suomeen. Hekin kuuluvat neokatekumenaaliseen yhteisöön, joka on heille kuin oma perhe. Heidän viidestä lapsestaan yksi on aloittanut pappis-opiskelijana Kauniaisissa.

Seurakuntalaisia Maria, Anssi ja pienokainen, Ben, Petri ja pojat.

Seurakuntaneuvoston jäsen Petri Rukajärvi toimi tänään messussa lukijana. Hän on syntyjään oululainen ja muistaa lapsena etäältä ihmetelleensä italialaisia Pasinaton lapsia koulussaan. Mutta katolilaisten pariin hänen tiensä on kulkenut hänen slovakialaissyntyisen vaimonsa Ivanan jäljissä. Petrin vierestä tapaan Marian ja Anssin pienten lastensa kanssa. He ovat nuori katolinen perhe. Helluntailaistaustainen pariskunta on löytänyt Nasaretin pyhän perheen seurakunnan ja heidät on otettu katolisen kirkon täyteen yhteyteen puolitoista vuotta sitten. Maria on jo seurakunnan naisten kanssa aloittelemassa uutta naistenpiiriä. Nathan ja Stephanie puolestaan ovat Kanadasta Ouluun asettuneita musiikkiopiston opettajia. Heidän viisi lastaan ovat varttuneet seurakunnan piirissä ja ovat kaikessa aktiivisesti mukana. Isä Pedrolta kuulen, että perheen taideosaaminen tuo runsaasti rikkautta seurakunnan elämään.

Seuraavaksi keskustelen eläkkeellä olevan lääkärin Risto Hämeenkorven kanssa. Seurakunnan grand old man on kokenut ja lempeä mies. Ensimmäisenä hän kertoo, miten olemme kaikki täällä onnellisia uudesta piispastamme. Piispa Raimo on otettu riemuiten vastaan. Riston edelläkulkija katoliseen kirkkoon on ollut hänen vaimonsa Anneli. Vaimo otettiin kirkon täyteen yhteyteen jo 1960-luvulla Turussa. Ristoa hengellisyys alkoi kutsua myöhemmin ja hän etsi tietään ensin helluntailaisuudesta. Kun Ouluun perustettiin katolinen seurakunta Risto pääsi perusteellisesti tutustumaan katolilaisuuteen isä Marino Trevisinin opastuksessa ja hänestä tuli katolilainen 1990-luvun alussa. Vaimonsa rinnalla kulkeneena Risto muistaa hyvin Oulun katolilaisten diaspora-ajatkin, kun Jyväskylän papit vain harvoin ehtivät Ouluun viettämään messuja Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen kellaritiloihin. Nasaretin pyhän perheen seurakunnassa Risto tunnetaan paitsi urkurina niin myös avuliaana suomentajana aina auttamassa, kun tarvitaan kielen korjausta, laulujen sovituksia tai mitä tahansa apua toimistotöissä. Risto kuvailee seurakuntaa ja siinä toimivia neokatekumenaalisen tien yhteisöjä, joista yhteen hän myös kuuluu, lämminhenkiseksi perheeksi. Tänne hänenkin ujona miehenä on hyvä tulla. ”Täällä pidämme toinen toisistamme huolta”, hän toteaa. Kun ikä on alkanut painaa, Ristolle on tuotu kirkkosaliin oma käsinojallinen tuoli, jotta hänen on helpompi osallistua messuun täysipainoisesti.

Englanninkielisen messun jälkeen kirkkokahvit yhä jatkuvat. Istun pöytään haukkaamaan vähän suolaista ennen Rovaniemelle lähtöä. Seuraani liittyy joukko hyvin kansainvälisiä nuoria aikuisia. He ovat puheliaita ja innokkaita tutustumaan. He eivät tunne toisiaan opiskeluiden eivätkä työn kautta, vaan ovat tutustuneet toisiinsa Nasaretin pyhän perheen seurakunnassa, joka on heille kuin yhteinen koti. Deborah tulee Nigeriasta, Carolus Indonesiasta, Leon Gambiasta, Julsov Kamerunista, Malcolm Intiasta ja William Filippiineiltä. Heistä puolet opiskelevat yliopistolla, toinen puoli on jo työelämässä. Leonia lukuun ottamatta kaikki muut ovat asuneet Suomessa vasta vajaan vuoden. On ilo nähdä kuinka katolinen, paikallinen kirkko tarjoaa kodin mistä ikinä tuletkaan. Nykytekniikka helpottaa löytämistä. Vaikkapa googlen kautta aina löytää katolisen kotikirkon. Jätän iloisesti puhelevat uudet ystävät keskenään keskustelemaan ja kiiruhdan isä Pedron matkaan. Diasporaseurakuntalaiset Rovaniemellä odottavat.

Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valossasi me näemme valon

Lähtiessämme ajamaan kohti Rovaniemeä on vielä valoisaa, mutta pitkän ajomatkan aikana ehtii tulla pimeää. Nasaretin pyhän perheen seurakunnan kaukaisin säännöllinen messupaikka on Rovaniemi. Isä Pedro kertoo, että pohjoisempana on ainoastaan Kilpisjärven Pyhän Marian muistokappeli. Sen tarina onkin jännittävä. Oulun seurakunnan ensimmäiset jäsenet lupasivat paavi Johannes Paavali II:lle mennä Lappiin ja tälle lupaukselle uskollisena seurakunnasta kesäisin matkustetaan Kilpisjärvelle, ”Kolmen valtion rajapyykille”. Siellä rukoillaan Neitsyt Marian suojelusta Pohjoismaille samassa hengessä kuin emerituspiispamme Wróbel ja Sippo ovat pyhittäneet koko Suomen Neitsyt Marialle. Vuonna 2015 viitisenkymmentä nuorta pyhiinvaelsi Kilpisjärvelle ja vei Neitsyt Marian veistoksen Saana-tunturin huipulle. Veistoksen suojaksi he saivat rakentaa pienen katoksen saamelaisperheen tontille, tunturin tyvelle. Kesällä 2022 ystävällisen saamelaisperheen luvalla saatiin katoksen viereen pystyttää Neitsyt Marialle omistettu muistokappeli.

Matkalla keskustelumme sivuaa ekumeniaa. Suomen ekumeenisen neuvoston paikallisekumenia Oulussa kokoaa katolilaiset, ortodoksit ja luterilaiset kerran kuussa yhteisiin sananjumalanpalveluksiin vastuunkantajien vuorotellessa isäntinä. Luterilainen kirkko puolestaan kutsuu kuukausittain yhteiskristillisille brunsseille, jonne Oulun katolinen papisto myös osallistuu. Pohdimme yhdessä ekumenian mallimaana tunnetun Suomen nykytilannetta. Onko meillä ekumenian takatalvi menossa? Onko kirkkokuntien läheneminen virallisella tasolla pysähdyksissä? Minua innostaa isä Pedron muistutus, että ekumenia on ennen kaikkea ihmisiä varten. Ruohonjuuritason ekumenia on vieraanvaraisuutta ja keskinäistä ystävyyttä kaikkien niiden välillä, jotka haluavat seurata Jeesusta. Emme koskaan menetä toivoamme lähempään yhteyteen kasvamisesta! Näissä merkeissä saavumme Rovaniemelle ja ensimmäisenä menemme sen pääkirkkoon tervehtimään meitä odottavaa luterilaisen kirkon pastoria Rainer Väänästä. Hän päästää meidät kirkon lukittujen ovien taakse tutkimaan Lennart Sägerstrålen freskoa Elämän lähde. Se on pastelliväreissään kirkasta valoa täynnä, kuin psalmista 36:10: ”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valossasi me näemme valon.” Fresko kuvaa Kristuksen toista tulemista keskellä Lapin maisemia ja ihmisiä. Oli tärkeää nähdä paikan päällä lapsuudestani asti minua puhutellut Kristus-kuva pitkästä aikaa.

Iltamessu isä Pedron kanssa Petsamo-salissa Rovaniemellä.

Pikaisen tutustumisen jälkeen jatkamme matkaa ortodoksikirkon Petsamo-salille, jossa tapaamme Janin ja Ursulan. Heidän kanssaan järjestämme salin messun viettoa varten. Väkeä alkaa kertyä paikalle ja pian meitä on neljännessata paikalla. Messu alkaa. Etupäässä lausuttuna se on yksinkertaisuudessaan koskettava. Pieni joukko kansainvälistä seurakuntaa kohtaa toisensa nöyränä, hiljaisesti ja Kristuksen läsnäoloa janoten. Saarnassa isä Pedro ihmettelee kanssamme: ”Hän, joka kutsuu, tuntee sinut sekä minut ja rakastaa meitä jo ennen kuin osasimme lähteä liikkeellekään!” Kristus ravitsee meidät sanallaan, ruumiillaan ja verellään. Näin täällä kaamoksen maillakin tulemme ravituiksi pyhässä messussa.

Ursula ja Jan tarjoavat iltateetä messun jälkeen. Pöydän ääreen kokoontuvat opiskelijat Teresa Tampereelta, Marfyna Puolasta ja slovakialaissyntyinen Andrea tyttärensä Emilian kanssa. Hanna ja Nuccio, saksalais-italialainen pariskunta kahden lapsensa kanssa joutuvat kiiruhtamaan kotiin, sillä maanantaiaamun koulu ja vanhempien työmaa yliopistolla odottavat. Ursula ja Jan ovat muuttaneet Suomeen jo 1980-luvulla, mutta Rovaniemelle he asettuivat 1998 ja heti isä Marino tuli Oulusta viettämään messua heidän kotiinsa. Pian löytyi messunviettopaikka ortodoksien suojissa. Siitä lähtien on Rovaniemellä vietetty messua kerran kuukaudessa. Paikalla on muutamia aasialaisia pienten lastensa kanssa. Pakolaisina Rovaniemelle 2000-luvun alussa saapuneet burmalaiset täyttivät alkuvuosina Petsamo-salin ääriään myöten. Myöhemmin kun tapaan kirkkoherra Donboscoa, saan kuulla, että näiden burmalaispakolaisten joukossa on tapahtunut suorastaan ihme, kun yli kolmekymmentä heistä halusi tulla kastetuksi ja liittyä katoliseen kirkkoon. Heistä osa on muuttanut muualle Suomeen, osa on alkanut käydä luterilaisessa seurakunnassa katolisen pysyvän seurakunnan vielä puuttuessa Rovaniemeltä.

Ilta on pitkällä, kun lähdemme paluumatkalle. Isä Pedron kanssa saan vielä käydä iltamyöhään Rovaniemen neljännellä hautausmaalla omien vanhempieni haudalla. Kaivamme hautakivet esiin paksun lumikerroksen alta, sytytämme kynttilät ja yhdyn isä Pedro rukouksiin poisnukkuneiden rakkaitteni puolesta. Kiitos Jumalalle, meillä on katolilaisia täälläkin, synnyinkaupungissani!

Matka Rovaniemeltä Ouluun talvikeleillä kestää yli kolme tuntia. Ehdimme keskustella syvällisesti isä Pedron tekeillä olevasta väitöskirjasta, jonka otsikko on ”Uskon ja kasteen välinen dilemma 1500-luvulla”. Palaamme Ouluun hyvin myöhään, mutta minua odottaa avoin ovi. Lucian ja Danielen koko perhe on jo nukkumassa. Balto-koira tervehtii minua ja saa rapsutukseni. Huomenna alkaa arki – koulut, työt ja minun junamatkani takaisin eteläiseen Suomeen. Oulussa olen saanut elää todeksi, mitä tammikuun rukouksen apostolaatissa rukoilimme, ”että Pyhä Henki auttaisi meitä tunnistamaan kristillisten yhteisöjen erilaiset armolahjat”. Nasaretin pyhän perheen seurakunnassa kristittyjen – niin katolilaisten kuin muidenkin kristittyjen – välinen yhteys tuntuu, kantaa hedelmää ja ovet ovat avoimia kaikille.

Eeva Vitikka-Annala

Nasaretin pyhän perheen seurakunta

Liisantie 2, 90560 Oulu
Seurakunta perustettu 1992
Kirkkoherra isä Donbosco Thomas syntyjään Intiasta ja vihitty papiksi 2004 Intian Bengalurussa.
Kappalainen isä Pedro Perez syntyjään Espanjasta, kasvanut Suomessa, vihitty papiksi Helsingin hiippakunnassa 2022.
Rekisteröityjä seurakuntalaisia n. 1000

Muut paikkakunnat

Tornio: