Pääkirjoitus 9.8.2019
Onko vain se totta, minkä voi nähdä, mitä voi koskea, minkä voi mitata? Onko vain se olemassa, jolla on jokin fysikaalinen ulottuvuus ja massa? Kristillinen usko vastaa näihin kysymyksiin kieltävästi.
Kun me teemme ristinmerkin, lausumme ääneen tai sydämemme hiljaisuudessa ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Kun me lausumme tai laulamme uskontunnustuksen ja tunnustamme siinä uskovamme Isään, ”joka on tehnyt taivaan ja maan”, ja ”kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luojaan”, lausummeko tämän kaiken sittenkään tarkoittamatta sitä, mitä sanomme?
Kun me käymme Herran pöytään, jossa meille tarjotaan uskomme mukaan Kristuksen todellinen ruumis ja veri, uskommeko me siihen todella? Uskommeko, että Kristus kykenee muuttamaan leivän ja viinin niin tahtoessaan omaksi ruumiikseen ja verekseen, vihityn papin toiminnan kautta, jokaisessa pyhässä messussa kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina?
Viime aikoina on maailmalla julkaistu tutkimuksia, joiden mukaan katolilaistenkin joukossa on yhä enemmän niitä, jotka eivät ota kirkon uskonkappaleita kovin kirjaimellisesti: että eukaristiassa ei tapahtuisi todellista muuttumista vaan se olisi jonkinlainen symboli, että ”näkymätön maailma” olisi vain ajatuskonstruktio, sielu turha selitys ja Jumalakin vain ihmismielen luoma rationaalinen turvarakennelma.
Kieltämättä uskontotuuksien uskominen vaatii harppausta tuntemattomaan, luottamuksen askelta salaisuuden sisälle. Ei sitä voi perustella empiirisesti. Mutta kyllä jokaisen kristityksi itseään kutsuvan olisi tärkeää voida rehellisesti seistä tunnustamiensa kirkon totuuksien takana. Vain näin hän vahvistaa omaa yhteisöään ja pystyy toimimaan Kristuksen ilosanoman sanansaattajana. Kristityn todellisuus on muutakin kuin pelkkä nimi, se on myös todistusta.
Marko Tervaportti