Isä Federico, sinuunhan piti olla Roomassa vain maaliskuu väitöskirjaa tekemässä. Milloin kävi selväksi, että pandemia riehuu kaikkialla ja olet jumissa Italiassa? Miten saitte tietoa rajoituksista ja karanteenista?
Kun saavuin Roomaan maaliskuun alussa, en tietenkään ajatellut, että olisin siellä jumissa kolme ja puoli kuukautta. Aloin aavistella ongelmia, kun sain ilmoituksen Finnairilta siitä, että lentolippu oli peruttu (paluu oli alun perin suunniteltu huhtikuun alkuun). Tuo ilmoitus tuli noin kahden viikon kuluttua saapumisestani Roomaan. Soittaessani heti isä Marcolle (hiippakunnan asiainhoitajana hän oli vastuussa tilanteestani) tajusin, että korona oli levittäytymässä kaikkialle. Tietysti olin jo saanut ajan tasalla olevia uutisia sanomalehtien ja tv:n kautta, mutta minun täytyy myöntää, että en heti ottanut asiaa tosissani. Siihen asti olin vielä vieraillut ystävieni luona ja matkustanut normaalisti julkisilla kulkuvälineillä. Mutta tilanne kävi yhä vakavammaksi, joten Italian hallitus päätti, että kaikkien piti noudattaa tiukkaa karanteenia, ja ravintolat, elokuvateatterit ja kaikki muut julkiset paikat täytyi sulkea. Vain ruokakaupat, apteekit jne. voitiin pitää auki.
Kuinka tiukkaa valvonta liikkumisen suhteen oli? Lehdissä kerrottiin, että ihmiset lainailivat toistensa koiria päästäkseen ulos liikkumaan, jolloin koiraparat rasittuivat aivan liikaa.
Siitä alkaen, kun tilanne huonontui, ei voinut edes lähteä kävelylle. Ainoa mahdollisuus oli mennä ostamaan ruokaa tai lääkkeitä (ja tarvittaessa todistaa viranomaisille, oliko oikeasti ostotarvetta). Tässä tilanteessa monien ihmisten elämäntapa muuttui lähes täysin; joitakin hermostutti viettää koko päivä kotona. Kun oli nähtävissä, että ihmiset halusivat lähteä ulos ainakin kerran päivässä, niin alettiin keksiä tapoja (ja joskus tekosyitä) poistua kotoa. Lenkkeilijöiden lukumäärä alkoi kasvaa, ja nähtiin ihmisiä, jotka urheilivat rakennusten ylimmän kerroksen parvekkeilla. Ne, jotka olivat peloissaan koronan takia, suuttuivat kaikille, jotka lähtivät pois kotoa. Sen takia alettiinkin vitsailla, että jos jollakulla oli välttämätön syy lähteä pois kotoa, hänen kannatti lainata naapurin koiraa. Roomassa ne, jotka eivät lähteneet mihinkään, keksivät päivittäisen tapaamisen kotiensa parvekkeilla; tavallisesti klo 18 kaikki alkoivat laulaa ja keskustella oman talon muiden asukkaiden kanssa pysyen omalla parvekkeellaan. Tilanne oli kuitenkin vielä vakava, joten poliisi kiersi ympäri taloja ja kehotti megafonilla kaikkia jäämään kotiin. Tuntui siltä, että oltiin sodassa. Se ihmetytti ja kyllä pelottikin vähän. Sen lisäksi ihmisiä pysäytettiin usein ja tarkistettiin, että he olivat menossa jonnekin oikeasta syystä. Minulle ei tapahtunut niin, mutta monille tutuilleni kyllä. Esimerkiksi yksi kaverini kertoi, että hän oli vienyt lapsensa omalle kotipihalleen saamaan hiukan raitista ilmaa, ja poliisi oli käskenyt heti palata sisälle.
Miten sait aikasi kulumaan karanteenin aikana? Ainakin minulla, riskiryhmään kuuluvana, oli karanteenin alussa vaikeuksia rakentaa toimiva aikataulu ja yleensäkin keskittyä mihinkään mielekkääseen toimintaan. Mitä yleensä päivääsi kuului – et varmaan voinut tuntikausia keskittyä väitöskirjaankaan? Olisi mukava kuulla, mitä ajattelit ja tunsit, kun rajat yhtäkkiä sulkeutuivat ja pandemiapaniikki iski. Me täällä Suomessa luimme huolestuneina tilanteesta Italiassa ja muissa Välimeren maissa. Täällä loppujen lopuksi pärjäsimme aika hyvin verrattuna moneen muuhun maahan. Onneksi olemme tällaista juroa yksin viihtyvää kansaa!
Oikeasti viihdyin karanteenin aikana tosi hyvin. Olin mennyt Roomaan opiskellakseni kuukauden ajan intensiivisemmin tohtorinväitöskirjaa varten, joten jo senkin takia aikomukseni oli olla tapaamatta paljon ihmisiä. Päiväni sujuivat tosi hyvin. Olin vieraana erään 83-vuotiaan leskirouvan luona (vanhempani ovat lähetystyössä Etelä-Ranskassa) ja hän oli minulle ikään kuin äiti ja isoäiti; hän valmisti minulle ruokaa, rukoilimme yhdessä, hän osti minulle mitä tarvitsin jne. Hän oli kuin enkeli, jonka Jumala oli lähettänyt minulle tietäen, että jäisin jumiin Italiaan! Heräsin joka aamu rauhassa, ilman tarkkaa herätysaikaa, rukoilin, opiskelin ja keskustelin tämän rouvan kanssa. Aika kiiti ja kuukaudet kuluivat uskomattoman nopeasti. Mutta täytyy myöntää, että maaliskuun puolivälissä, kun koronatilanne oli juuri pahenemassa, pelkäsin ja parin viikon ajan mietin vakavasti kuolemaa. Se oli otollista aikaa olla ”intiimisti” Jumalan kanssa, mietiskellä ”niitä jotka ovat ylhäällä” (niin kuin pyhä Paavali sanoo: tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä).
Miten tiiviisti olit yhteydessä Suomeen? Miltä tuntui olla pelkästään etäyhteydessä ihmisten kanssa? Itse huomasin kaipaavani eniten ihmisäänen kuulemista. Miten sinulta sujui tällainen yhteydenpito?
Nettiyhteys toimi ja pystyin olemaan paljon yhteydessä sukulaisten ja ystävien kanssa. Alussa, kun ei vielä tiedetty kuinka kauan tilanne jatkuisi samanlaisena, en käyttänyt paljon nettiä rukoillakseni muiden kanssa. Mutta kun ymmärrettiin, että karanteeni jatkuisi vielä pitkään, aloin viettää liturgioita Zoomin kautta ja jaoin linkin niille, jotka halusivat olla yhteydessä striimauksen kautta. Tällä tavalla esimerkiksi pystyin pitämään yhteyttä nuoriin, jotka kuuluvat post-vahvistusryhmään. Joskus työ siis tuplaantui normaalista, kun ”nettiliturgioita” pidettiin sekä suomalaisten että roomalaisten seurakuntalaisten kanssa! Vaikka yhteyttä pidettiin monien kanssa juuri teknologian ansiosta, se, mistä kärsin eniten, oli fyysisen kontaktin puute. Ei voinut kätellä ihmisiä, halata ystäviä eikä antaa suukkoa siskoni kahdelle pienelle tytölle!
Piditkö karanteenipäiväkirjaa? Miten sikäläiset ystäväsi ja tuttavasi ja sukulaisesi suhtautuivat ongelmiisi maasta pääsyn kanssa?
En pitänyt mitään karanteenipäiväkirjaa, mutta minulla on tapana tehdä usein ”scrutatio”, viikoittainen ”lectio divina”, ja kirjoittaa mitä tunnen Jumalan sanovan minulle Sanansa kautta. Ja silloin kirjoitin kyllä ajatuksia, joita Raamatun kautta tuli tätä aikaa koskien. Kysymys minulle oli yrittää ymmärtää, miksi Jumala oli sallinut minun jäädä Roomaan. Koska olen vakuuttunut siitä, että Jumala puhuu minulle tapahtumienkin kautta, mietiskelin tätä monesti ja ystävieni ja sukulaisten kanssa keskustelunaihe oli juuri tämä: läsnäoloni merkitys Roomassa. Löysin kuitenkin paljon tukea ystäviltäni ja erityisesti neokatekumenaalisen yhteisön veljiltä ja sisarilta, jotka myös rohkaisivat minua lannistuessani. Joskus lannistuin, koska halusin palata Suomeen, ja joskus lannistuin, koska viihdyin hyvin Roomassa enkä halunnut palata Suomeen! Mutta olen kuitenkin varma, että minun tehtäväni on täällä Suomessa ja olen tosi iloinen, että lopulta sain tulla takaisin.
Messun tietysti vietit päivittäin, mutta muuten kaikki toiminta oli varmaan hyvin erilaista kuin normaalisti?
Korona-aikana kirkon toiminnat lakkautettiin Roomassa, vaikka kirkot olivat auki ja niissä voi käydä rukoilemassa. Mutta juuri sen takia, että ei saanut liikkua vapaasti kaupungilla, mieluiten en lähtenyt asunnostani mihinkään ja vietin joka päivä messun kotona tämän vanhan rouvan kanssa. Uskalsin joskus viedä ehtoollisen lähellä asuville perheille ja otin monesti vastaan ihmisiä, jotka halusivat ripittäytyä. Muuten voin sanoa, että päivät kuluivat ihan normaalisti alkuperäisen ohjelmani mukaan. Vaikka tilanne on ollut vakava ja hyvin traaginen monille ihmisille, minä voin kuitenkin kiittää Jumalaa ajasta, jonka hän lahjoitti minulle Roomassa.
Kiitos tästä haastattelusta, isä Federico! Olemme iloisia, että olet taas täällä. Kertoisitko vielä mikä on väitöskirjasi aihe?
Se koskee kysymystä siitä, onko olemassa incardinatiota eli hiippakuntaansidonnaisuuskäsitettä luterilaisessa kirkossa Suomessa. Se on teologinen väitöskirja, joka on suuntautunut kirkkolakiin.
Tuula Luoma OP