IN MEMORIAM MARJA-LEENA RAUTAKORPI
14.11.1939–31.7.2023
Marja-Leena muistoissani
Marja-Leena Rautakorven kuolinviesti saavutti minut muutama päivä sitten ja tulin surulliseksi. Mietin, miten paljon hän oli itsestään melua pitämättä tehnyt seurakunnan ja kirkon hyväksi, koskaan kiitosta pyytämättä – ja valitettavasti usein myös sitä saamatta. Hän oli niitä ihmisiä, jotka vain hiljaisesti uurastavat toisten hyväksi. Ennen kaikkea Marja-Leena teki työtä Henrikin seurakunnassa, mutta myös muualla. Hän toimi opettajana myös Virossa, eikä vain Suomessa. Hän oli tutustunut katolisuuteen jo varsin varhain, Viipurissa ja sittemmin Helsingissä ja oli myös minulle henkisenä tukena vaikeuksissa, ja teimme paljon yhteistyötä erilaisissa seurakunnan tapahtumissa ja niiden järjestelyissä. Marja-Leena rakasti suunnitella ja tehdä karnevaaleja, yhdessä sekoittelimme salaatteja ja kuumensimme nakkeja, hän hankki arpajaisvoittoja erilaisiin arpajaisiin, oli innolla mukana myyjäisissä seurakunnan hyväksi, ja Viipuriin tehdyillä retkillä toimi oppaana, tunsihan hän Viipurin läpikotaisin.
Enkä koskaan unohda niitä lukemattomia vierailuja hänen luokseen Keravalle, missä usein istuimme iltamyöhään hyvän ruoan ja juoman ääressä, keskustellen kaikesta maan ja taivaan välillä. Marja-Leena oli loistava kokki! Kotimatkalla puolen yön maissa, junassa torkkuen ja muistellen mitä kaikkea olikaan puhuttu…
Kun Marja-Leenan mies sairastui, hänet hoidettiin kotona. Marja-Leenasta näkyi, miten miehen kunnon huonontuessa myös Marja-Leena väsyi yhä enemmän ja enemmän. Hän painui kumaraan, liikkui hitaasti, mutta yritti aina mahdollisuuksien mukaan päästä Henrikin sunnuntaimessuun, mistä hän sanoi aina saavansa virkistystä sielulleen – ja myös maallista virkistystä tavatessaan ystäviään kirkkokahvilla. Uudet katolilaiset eivät häntä tunne, mutta me ”vanhat” muistamme hänet hyvin. Hänen poikansa perheineen asui Kouvolan lähistöllä, ja kun Marja-Leenan kunto hänen miehensä kuoltua yhä huononi, hänelle hankittiin paikka Kouvolasta, lähellä kirkkoa ja poikansa perhettä. Tämä oli hänelle ilon aihe, sillä nyt hän pystyi kävelemään kirkkoon, ja omat perheenjäsenet olivat lähellä. Tosin hänellä oli myös ikävä Henrikiä ja henrikiläisiä, joiden kanssa hän oli elänyt vuosikausia, mutta ”kaikkea ei voi saada yhtaikaa” hän sanoi, ja iloitsi varsinkin lastenlastensa tapaamisista.
Marja-Leena oli tehnyt niin paljon kirkon hyväksi pitkän elämänsä aikana, että hänelle yritettiin saada katolinen ansiomerkki työstä kirkon ja seurakunnan hyväksi, mutta asia ei edennyt. Seurakuntalaiset olivat tästä hyvin pahoillaan.
Kaipaan Marja-Leenaa, hänen kaunista hymyään, huumorintajuaan ja rakkauttaan kirkkoa kohtaan. Kaipaan illanistujaisia, karnevaaleja ja niiden yhteisiä valmisteluja, kaipaan keskusteluja hänen kanssaan.
Lepää rauhassa, rakas Marja-Leena!
Tuula Luoma OP
