Osnabrückin pohjoismaisilla opintopäivillä tutustuttiin tänä kesänä varsinaisen ohjelman ohessa “uusiin” hautaamistapoihin, uusiin lähinnä siinä mielessä, että vaikka polttohautaus ei sinänsä ole uusi ilmiö ja vaikka katolinen kirkko ei sen käyttöä suosittele, se on viime vuosina tullut yhä suositummaksi myös monien kristittyjen keskuudessa.
Aina mielenkiintoisia aiheita
Osnabrückin teologiset opintopäivät järjestettiin tänä vuonna jo 49. kertaa kesäkuun lopussa. Suomesta mukana olivat Marko Pitkäniemi, Nikodemus Heikman ja allekirjoittanut. Kaikkiaan Pohjoismaista oli vähän yli 20 osallistujaa, hieman tavallista vähemmän. Toivottavasti ensi vuonna järjestettäville juhlavuoden opintopäiville löytyykin lisää saksaa puhuvia seurakuntalaisia.
Opintopäivien aiheet ovat aina tarkkaan harkittuja ja luennoitsijat ensiluokkaisia. Tällä kertaa teemana oli “der große Riss”, hajaannus tai jakautuminen kirkossa ja yhteiskunnassa muutenkin, pääpaino kyllä jälkimmäisessä sekä siinä, minkälaisia ratkaisutapoja me voimme löytää jo vaikkapa Raamatusta. Teema oli hyvin ajankohtainen ja siten myös mielenkiintoinen.
Ongelmien tunnistaminen ja ratkaisujen löytäminen
Trierin yliopiston teologisen tiedekunnan professori Hans-Georg Gradl muistutti, että konflikteja, hajaannusta ja jakautumista nähdään jo Raamatun ensimmäisillä sivuilla. Siinä mielessä Raamattukin on – niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin puolella – varsinainen konfliktinratkaisuopas. Ajatellaanpa vaikka Kainin ja Abelin tarinaa (1. Moos. 4) tai opetuslasten pohdintaa, pitääkö uudet kristityt myös ympärileikata niin kuin juutalaiset (Ap.t. 11).
Haus Ohrbeckin nykyinen johtaja, fransiskaani-isä Andreas Brands OFM ja entinen johtaja, isä Franz Richard OFM, nostivat puheenvuoroissaan esiin, että toimiakseen demokratia näyttää tarvitsevan kristinuskoa. Yhteiskuntateemaa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edistämisen kannalta käsittelivät myös Osnabrückin hiippakunnan avio-, perhe-, elämä- ja kasvatusneuvontapalveluiden johtaja, tohtori Christoph Hutter ja alankomaalaisen Radboudin yliopiston professori, filosofi Jean-Pierre Wils. Heidän ajatuksensa aiheuttivat paljon keskustelua osallistujien keskuudessa eivätkä kaikkein radikaaleimmat esitykset saaneet aina varauksetonta tukea, tosin se tuskin oli tarkoituskaan. Nyky-yhteiskunnan ongelmien ja epätasa-arvoisuuden tilastollinen tarkastelu antaa kuitenkin tärkeää perspektiiviä, jotta voidaan rakentaa parempaa ja oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta.
Lopuksi saimme mahdollisuuden myös kuulla paikallista tuomaria Antonius Fahneria, joka esitteli Saksan siviilioikeuden prosesseissa yhä laajemmin käytössä olevaa sovittelumenetelmää (Mediation). Kaikkiin riitoihin se ei toki sovi, mutta silloin kun sovittelun tielle lähdetään – ja nöyrästi analysoidaan osapuolten vaatimukset – päästään usein hyvään lopputulokseen, sellaiseen joka on ratkaisuna myös taloudellisesti paljon laajempaa oikeusprosessia edullisempi.
Kolumbaario – uurnahautausmaa, uurnaholvi
Opintopäivien aikana tehtiin kaksi retkeä, ensimmäinen lähiseudun katolisen Pyhän Joosefin seurakunnan Pyhän perheen kirkkoon, johon oli toistakymmentä vuotta sitten tehty laaja, kirkkosalia reunustava kolumbaario. Sitä oli laajennettu viime vuonna vielä lisärakennuksella, joka kiersi kirkon ulkoseinää arkkitehtonisesti varsin tyylikkäällä tavalla. Kolumbaariota vieraille esittelivät seurakunnan diakoni Harald Niermann ja sen aikaisempi kirkkoherra, isä Hermann Hülsmann, jonka aikana kolumbaario alun perin rakennettiin ja joka on nykyään Hagenin seurakunnan kirkkoherra sekä Osnabrückin ja Hampurin Ansgar-Werkin puheenjohtaja.
Mikä kolumbaario siis oikein on? Se on kirkon yhteydessä oleva uurnahautausmaa, uurnaholvi, jonka nimi juontaa latinan sanasta columbarium, kyyhkyslakka. Kolumbaarion seinään haudataan vainajien tuhkauurnat ja niiden eteen asetetaan kyltti, jossa on yksinkertaisesti vain vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Tietyn ajan jälkeen, ehkä vuosikymmenen tai kahden, uurnapaikka vapautuu jälleen ja vanhan uurnan sisus voidaan haudata pysyvästi isompaan yhteishautaan. Haudattujen nimet jäävät “Kuolleiden kirjaan”, joka on luettavissa kolumbaariossa. Pyhän perheen kirkon kolumbaarioon laajennusosineen mahtuu yhteensä vähän yli 2000 uurnaa. Se on tarkoitettu kristityille. On muuten mielenkiintoista huomata, että Helsingin Kallion kirkon alle perustettiin vastaavanlainen “uurnaholvi” jo vuonna 1991.
Toinen retki suuntautui naapurikaupunkiin Hageniin, jonne matkasimme kävellen metsän ja maaseutumaisemien läpi vaeltaen, välillä kaikille avoimen kirsikkalehdon tarjonnasta nauttien. Matkan varrella sijaitsi Waldfriedhofin hautausmaa, jonka yhteyteen oli myös perustettu kaupungin asukkaita varten oma, tunnustukseton kolumbaario. Luonnonkauniilla paikalla sijaitseva vanha rakennus antaa hienot puitteet vainajien muistamiselle.
Huolestuttavaa ja surullista oli kuulla, että Saksassa järjestetään yhä vähemmän kirkollisia hautajaisia. Tuhkaaminen ja uskonnoton hautaaminen on yleistynyt maassa selvästi. Ehkä kyseessä on, niin arveltiin, varsin laajalle levinnyt kirkonvastainen henki monien skandaalien jälkeen, ehkä ympäristötietoisuuden lisääntyminen, suoranainen ilmastopaniikki, ehkä vain yleisempi maallistuminen ja yliluonnollisten asioiden etäälle työntäminen. Joka tapauksessa paljon jää puuttumaan kaikesta, jos katse käännetään vain taaksepäin, siihen, mitä vainaja maan päällä sai aikaan, eikä anneta mahdollisuutta kristilliselle toivolle siitä, että kuolemaa seuraa ylösnousemus ja mahdollisuus kaikkien rakkaiden ja Rakkauden itsensä kohtaamiseen kasvoista kasvoihin iankaikkisesti.
Lopuksi
Kiitos Ansgar-Werkin tämänvuotiset pohjoismaiset opintopäivät Osnabrückissä olivat niin sisältönsä kuin puitteittensa puolesta hyvin onnistuneet. Opintopäivien luentojen ja virallisen ohjelman lisäksi on suuresti arvostettavaa se yhteys, jota me katolilaiset eri Pohjoismaista saimme kokea jutellessamme toistemme kanssa ja osallistuessamme yhdessä messuun ja hetkipalvelukseen. Monesti nuo keskustelutuokiot jatkuvat yli puolen yön ja vielä seuraavana päivänäkin. Vain jakamalla tietoa ja kokemuksia me voimme rakentua ja kasvaa myös kirkkona – myös ratkaista niitä ongelmia ja voittaa jakautumisia, joita ihmisten kesken vääjäämättä aina syntyy.
Marko Tervaportti
Pääkuvassa Pyhän perheen kirkon kolumbaario.