Emerituspaavi Benedictus XVI:n elämäkerta
Kardinaali Joseph Ratzinger, paavi Benedictus XVI, syntyi Saksan Marktl am Innissä Passaun hiippakunnassa 16. huhtikuuta 1927 (pyhänä lauantaina) ja kastettiin samana päivänä.
Hänen isänsä oli poliisi ja lähtöisin vanhasta maanviljelijäperheestä Ala-Baijerista, vaatimattomista oloista. Hänen äitinsä oli käsityöläisten tytär Rimstingistä Chiemseen rannalta. Ennen naimisiinmenoa hän työskenteli kokkina useissa hotelleissa.
Joseph vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Traunsteinissa, pienessä kylässä lähellä Itävallan rajaa, 30 km Salzburgista. Tässä ympäristössä, jonka hän itse määritteli “mozartlaiseksi”, hän sai kristillisen, kulttuurisen ja inhimillisen kasvatuksensa.
Hänen nuoruusvuotensa eivät olleet helppoja. Usko ja kotikasvatus valmistivat häntä raskaaseen kokemukseen sotavuosina, jolloin natsihallinto suhtautui vihamielisesti katoliseen kirkkoon. Nuori Joseph näki, kuinka jotkut natsit pieksivät kirkkoherran ennen messunviettoa.
Juuri tuossa monimutkaisessa tilanteessa hän löysi Kristukseen uskomisen kauneuden ja totuuden. Ratkaisevaa tässä oli hänen perheensä asennoituminen; se antoi aina selvän todistuksen hyvyydestä ja toivosta, joka perustui vakaumukselliseen kirkon jäsenyyteen.
Hänet värvättiin ilmatorjunta-apujoukkoihin syyskuuhun 1944 saakka.
Pappina
Vuosina 1946-1951 hän opiskeli filosofiaa ja teologiaa Freisingin filosofis-teologisessa korkeakoulussa sekä Münchenin yliopistossa.
Hänet vihittiin papiksi 29. kesäkuuta 1951. Vuotta myöhemmin hän alkoi opettaa Freisingin korkeakoulussa.
Vuonna 1953 hän väitteli teologian tohtoriksi; väitöskirjan otsikko oli “Jumalan kansa ja huone Augustinuksen kirkko-opissa”.
Neljä vuotta myöhemmin, ohjaajanaan kuuluisa fundamentaaliteologian professori Gottlieb Söhngen, hän saavutti oikeuden opettaa yliopistossa; habilitaatioväitöskirjan aihe oli pyhän Bonaventuran historianteologia.
Opetettuaan dogmatiikkaa ja fundamentaaliteologiaa Freisingin filosofis-teologisessa korkeakoulussa hän jatkoi opetustaan Bonnissa vuosina 1959-1963, Münsterissä vuosina 1963-1966 ja Tübingenissä vuosina 1966-1969. Tuon viimeisen vuoden aikana hänellä oli dogmatiikan ja dogmihistorian oppituoli Regensburgin yliopistossa, jossa hän oli myös yliopiston vararehtori.
Vuosina 1962-1965 hän antoi huomattavan panoksen Vatikaanin II kirkolliskokoukseen asiantuntijana; hän oli läsnä kirkolliskokouksessa Kölnin arkkipiispan, kardinaali Joseph Fringsin teologisena neuvonantajana.
Hänen laaja tieteellinen toimintansa johti merkittävään asemaan Saksan piispainkokouksen ja Kansainvälisen teologisen komission palveluksessa.
Vuonna 1972, yhdessä Hans Urs von Balthasarin, Henri de Lubacin ja muiden tunnettujen teologien kanssa, hän perusti teologisen aikakauslehden Communio.
Piispana ja kardinaalina
25. maaliskuuta 1977 paavi Paavali VI nimitti hänet Münchenin ja Freisingin arkkipiispaksi. Samana vuonna 28. toukokuuta hänet vihittiin piispaksi. Hän oli ensimmäinen hiippakuntapappi 80 vuoteen tuon suuren baijerilaisen arkkihiippakunnan paimenena.
Hän valitsi piispalliseksi tunnuslauseekseen sanat: “Totuuden työtovereita”. Hän itse perusteli sen näin:
Yhtäältä näin sen yhteytenä aiemman professorintehtäväni ja uuden lähetystehtäväni välillä. Eri lähestymistavoista huolimatta kyseessä oli jatkuvasti totuuden seuraaminen ja palveleminen. Toisaalta valitsin tuon tunnuslauseen, koska nykyajan maailmassa totuuden teema jätetään lähes kokonaan pois, ikään kuin se olisi ihmiselle liian suurta, mutta silti kaikki romahtaa totuuden puuttuessa.
Paavali VI nimitti hänet kardinaaliksi, kardinaalipapin titulaarikirkkonaan Santa Maria Consolatrice al Tiburtino, konsistorissa 27. kesäkuuta 1977.
Vuonna 1978 hän osallistui konklaaviin 25.-26. elokuuta, jossa paaviksi valittiin Johannes Paavali I. Uusi paavi nimitti hänet erityislähettilääkseen III kansainväliseen mariologiseen kongressiin Ecuadorin Guayaquilissa 16.-24. syyskuuta. Saman vuoden lokakuussa Ratzinger osallistui konklaaviin, jossa paaviksi valittiin Johannes Paavali II.
Hän oli relaattori piispainsynodin V yleiskokouksessa vuonna 1980, synodin aiheena “kristillisen perheen rooli nykymaailmassa”, ja oli puheenjohtajadelegaatti VI yleiskokouksessa 1983, jolloin aiheena oli ”sovitus ja katumus kirkon lähetystehtävässä nykypäivänä”.
Prefektinä
Johannes Paavali II nimitti hänet Uskonopin kongregaation prefektiksi ja Paavillisen Raamattukomission ja Kansainvälisen teologisen komission puheenjohtajaksi 25. marraskuuta 1981. Hän luopui Münchenin ja Freisingin arkkihiippakunnan paimenvirasta 15. helmikuuta 1982.
Pyhä isä korotti hänet kardinaalipiispaksi antaen hänelle Velletri-Segnin suburbikaarisen hiippakunnan piispan arvonimen 5. huhtikuuta 1993.
Hän oli puheenjohtajana Katolisen kirkon katekismusta valmistelleessa komissiossa, joka kuuden vuoden työn (1986-1992) tuloksena luovutti uuden katekismuksen pyhälle isälle.
6. marraskuuta 1998 pyhä isä hyväksyi kardinaalipiispojen esityksestä kardinaali Ratzingerin valinnan kardinaalikollegion varadekaaniksi. 30. marraskuuta 2002 paavi Johannes Paavali II hyväksyi hänen valintansa kardinaalikollegion dekaaniksi; yhdessä tuon viran kanssa hänelle uskottiin Ostian suburbikaarisen hiippakunnan piispaistuin.
Vuonna 1999 hän oli paavin erityislähettiläs Saksan Paderbornin hiippakunnan perustamisen 1200-vuotisjuhlassa 3. tammikuuta.
Rooman kuuriassa hän oli jäsen seuraavissa elimissä: Valtiosihteeristön valtiosuhteiden neuvosto; Idän kirkkojen kongregaatio, Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, Piispojen kongregaatio, Kansojen evankelioimisen kongregaatio, Katolisen opetuksen kongregaatio, Papiston kongregaatio sekä Pyhäksi julistamisen kongregaatio; Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto sekä Paavillinen kulttuurineuvosto; Apostolisen signatuurin ylin oikeusistuin; Paavillinen Latinalaisen Amerikan komissio, Paavillinen “Ecclesia Dei”-komissio, Paavillinen kanonisen lain tulkinnan komissio sekä Paavillinen idän kirkkojen kaanonien tarkastuskomissio.
13. marraskuuta 2000 alkaen hän oli Paavillisen tiedeakatemian kunniajäsen.
Oppineena
Ratzingerin monista julkaisuista on erityisesti mainittava Johdatus kristinuskoon, joka koostui hänen apostolista uskontunnustusta käsitelleistä yliopistoluennoistaan ja julkaistiin 1968, sekä Dogma ja julistus (1973), kokoelma artikkeleita, saarnoja ja pohdintoja pastoraalisista kysymyksistä.
Hänen puheensa Baijerin katoliselle akatemialle “Miksi yhä olen kirkossa” sai paljon vastakaikua; siinä hän totesi tyypillisellä selkeydellään: “kristittynä voi olla vain kirkossa, ei kirkon laitamilla”.
Hänen monet julkaisunsa monien vuosien varrella ovat kiinnekohta monille ihmisille, etenkin syvemmin teologiasta kiinnostuneille. Vuonna 1985 hän julkaisi haastattelukirjan uskon tilanteesta (The Ratzinger Report) ja vuonna 1996 haastattelukirjan Maan suola. Hänen 70-vuotispäivänsä kunniaksi julkaistiin teos Totuuden koulussa; se sisälsi useiden kirjoittajien artikkeleita hänen persoonansa ja tuotantonsa eri ulottuvuuksista.
Hän sai lukuisia kunniatohtorin arvonimiä: 1984 College of St. Thomas, St. Paul, (Minnesota, USA); 1986 Liman katolinen yliopisto (Peru); 1987 Eichstättin katolinen yliopisto (Saksa); 1988 Lublinin katolinen yliopisto (Puola); 1998 Navarran yliopisto (Pamplona, Espanja); 1999 LUMSA (Libera Università Maria Santissima Assunta, Rooma) ja 2000 Wrocławin yliopiston teologinen tiedekunta, Puola.
Paavina
Kardinaali Joseph Ratzinger valittiin 19. huhtikuuta 2005 265. paaviksi. Hän oli vanhin paaviksi valittu sitten vuoden 1730 ja oli ollut kardinaalina pidempään kuin yksikään paavi sitten vuoden 1724.
11. helmikuuta 2013, kanonisaatioita varten järjestetyn konsistorin yhteydessä, Benedictus ilmoitti päätöksestään luopua Pietarin palveluvirasta näillä sanoilla:
”Tutkittuani toistuvasti omaatuntoani Jumalan edessä olen tullut varmuuteen siitä, että ikääntymiseni vuoksi voimani eivät enää riitä Pietarin palveluviran hoitamiseen asianmukaisella tavalla. Olen hyvin tietoinen siitä, että tätä palveluvirkaa on sen hengellisen olemuksen vuoksi hoidettava paitsi teoin ja sanoin, myös kärsien ja rukoillen. Kuitenkin nykypäivän maailmassa, jossa tapahtuu nopeita muutoksia ja jota ravisuttavat kysymykset, joilla on uskonelämän kannalta suuri merkitys, pyhän Pietarin veneen ohjaamiseksi ja evankeliumin julistamiseksi tarvitaan sekä ruumiin että sielun voimia. Voimia, jotka minulla viime kuukausina ovat vähentyneet niin, että olen joutunut tunnustamaan, etten kykene hoitamaan hyvin minulle uskottua palveluvirkaa. Siksi, hyvin tietoisena tekoni vakavuudesta ja tehtyäni päätökseni täysin vapaasti ilmoitan, että luovun Rooman piispan ja pyhän Pietarin seuraajan palveluvirasta.”
Hänen pontifikaattinsa päättyi 28. helmikuuta 2013.
Eronsa tultua voimaan emerituspaavi Benedictus XVI asui Vatikaanin alueella olevassa Mater Ecclesiae -luostarissa kuolemaansa saakka.
Vaticannews 31.12.2022
