Armo

On välillä vaikeata antaa anteeksi.  Onko se aina tarpeellistakaan?

Jos on rikkonut toista ihmistä vastaan ja toinen on katkeroitunut, kokee tulleensa väärinkohdelluksi, mitä voi tehdä? Voi olla, että tapahtumasta on jo pitkä aika eikä edes kehtaa tunnustaa, että muistaa koko juttua, kuitenkin se hiertää ihmissuhteessa.

Jumalan anteeksiantoon me luotamme Jeesuksessa Kristuksessa.  Entä jos anteeksiantoa ei kuulu, ei  niin kuin me uskomme. Tunnustamme, mutta emme koe tulleemme kuulluksi. Aika kuluu ja asia on yhä ajankohtainen alitajunnassamme. 

Pappi sanoo, että voimme luottaa Jumalan armoon ja että armon seuraukset ovat suuremmat kuin synnin seuraukset. 

Tarvitsemme anteeksiantoa joka päivä, tarvitsemme Jeesuksen sovituskuolemaa joka päivä. Voimme tässä luottaa Jumalan armoon ja kun meidät armahdetaan, eikö meidän tulisi armahtaa kanssakulkijoitamme?

Ei ole heitä ja meitä, on vain meitä. Sitä Jeesuksen vertaus Laupiaasta samarialaisesta tarkoittaa.  Mutta annammeko anteeksi myös noille ryöväreille, jotka ryöstivät miehen. Jeesus hyväksyi ryövärin ristillä vieressään.  Tämä voi olla vaikea paikka: annamme osittain anteeksi, mikäli se ei tee liian kipeää. Yhteiskuntakin yrittää parantaa rikoksentekijän rankaisemalla, ei antamalla anteeksi. 

Anteeksianto tarkoittaa väärän teon unohtamista, tekoa ei enää ole. Yhteiskunta ei voi tehdä niin, mutta sinä ja minä voimme tehdä  niin.

Toisaalta anteeksisaanut ihminen voi nolostua ja anteeksisaaminen voi olla  nolouden aiheena kipeämpi kuin itse teko oli ollut. 

Näissäkin kysymyksissä ajat muuttuvat ja eri yhteiskunnissa on erilaiset tavat. 1700-luvun käsitykset  poikkeavat nykyajasta ja nykyisin olemassaolevissa maissa tavat  ja asenteet voivat poiketa suuresti  toisistaan. Eroja on sekä syvyyssuunnassa että horisontaalisesti. 

Jumalalta pyydämme rukouksessa anteeksiantoa samalla lailla kuin olemme itse armollisia. Se on kova rukous. Haluaisimme tietysti itse enemmän anteeksiantoa kuin olemme suoneet sitä toisille. Epäoikeudenmukaissuutemme on inhimillistä. Myös itselleen tulisi antaa anteeksi, mutta tärkeintä on Jumalan aanteeksiantamuksen pyytäminen rukouksessa; se on jokapäiväinen hiljentymisemme.

Marjatta Tarkoma OFS