Adventtiaika: valvominen, rukoileminen ja toivo
Paavi Franciscuksen angelus ensimmäisenä adventtisunnuntaina (2.12.2018)
Tänään alkaa adventti, liturginen aika, joka valmistaa meitä jouluun ja kutsuu meitä kohottamaan katseemme ja avaamaan sydämemme ottaaksemme vastaan Jeesuksen. Adventtiaikana emme elä vain joulua odottaen; meitä kutsutaan myös herättämään odotus Kristuksen kunniakkaasta paluusta – kun hän aikojen lopussa tulee takaisin – valmistautuen lopulliseen kohtaamiseen hänen kanssaan tekemällä johdonmukaisia ja rohkeita valintoja. Muistamme joulua, odotamme Kristuksen kunniakasta paluuta ja myös henkilökohtaista kohtaamistamme: päivää, jona Herra kutsuu meitä. Näinä neljänä viikkona meitä kutsutaan lähtemään ulos lannistuneesta ja totunnaisesta elämäntavastamme, lähtemään ulos ruokkien toivoa, unelmia uudesta tulevaisuudesta. Tämän sunnuntain evankeliumi (vrt. Luuk. 21:25-28, 34-36) varoittaa meitä juuri siitä, ettemme antaisi itsekeskeisen elämäntyylin tai kuumeisen päivärytmin kuormittaa meitä. Jeesuksen sanat kaikuvat erityisen terävinä: ”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä, niin että se päivä yllättää teidät… Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa” (j. 34, 36).
Valvominen ja rukoileminen: näin on elettävä tätä aikaa tästä päivästä jouluun saakka. Valvoen ja rukoillen. Sisäinen uneliaisuus syntyy siitä, että aina kierrämme oman itsemme ympärillä ja pysymme sulkeutuneina omaan elämäämme ongelmineen, iloineen ja tuskineen, aina itsemme ympärillä pyörien. Se väsyttää, se tylsistyttää, se sulkee toivolta. Siinä on sen turtumisen ja laiskuuden juuri, josta evankeliumi puhuu. Adventti kutsuu meitä valvomaan katsoen itsemme ulkopuolelle, avartaen mielen ja sydämen avautuaksemme ihmisten, veljiemme ja sisartemme tarpeille, uuden maailman toivolle. Se on monien nälästä, epäoikeudenmukaisuudesta ja sodasta kärsivien kansojen toive; se on köyhien, heikkojen ja hylättyjen toive. Tämä on otollinen aika avataksemme sydämemme, kysyäksemme konkreettisesti, miten ja ketä varten käytämme elämämme.
Toinen asenne elääksemme hyvin Herran odotuksen aikaa on rukous. ”Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä” (j. 28), kehottaa Luukkaan evankeliumi. On kyse siitä, että nousemme ylös ja rukoilemme, suunnaten ajatuksemme ja sydämemme Jeesukseen, joka on tulossa. Nousemme ylös, kun odotamme jotakin tai jotakuta. Me odotamme Jeesusta, haluamme odottaa häntä rukouksessa. Siihen liittyy valvominen. Rukoilla, odottaa Jeesusta, avautua toisille, olla valveilla, ei itseemme sulkeutuneita. Mutta jos ajattelemme joulua kulutusilmapiirissä, nähdäksemme mitä voi ostaa tehdäkseen sitä ja tätä, maallisen juhlan, Jeesus kulkee ohi emmekä löydä häntä. Me odotamme Jeesusta ja haluamme odottaa häntä rukouksessa, joka liittyy läheisesti valvomiseen.
Mutta mikä on rukoilevan odotuksemme horisontti? Sen osoittavat Raamatussa ennen kaikkea profeetat, tänään Jeremia. Hän puhuu kansalle, jota maanpakolaisuus on raskaasti koetellut ja joka on vaarassa kadottaa identiteettinsä. Myös me kristityt, jotka olemme Jumalan kansa, olemme vaarassa maallistua ja menettää identiteettimme, ”pakanallistaa” kristillisyyden. Siksi tarvitsemme Jumalan sanaa, joka profeetan kautta julistaa meille: ”’Aika tulee’, sanoo Herra, ’jolloin minä täytän Israelin ja Juudan heimoille antamani lupauksen. Kun se aika koittaa, Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso. Hän saattaa maassa voimaan oikeuden ja vanhurskauden” (Jer. 33:14-15). Tuo vanhurskas verso on Jeesus, Jeesus, joka tulee ja jota odotamme. Neitsyt Maria, joka tuo meille Jeesuksen, odotuksen ja rukouksen nainen, auttakoon meitä vahvistamaan toivoamme hänen Poikansa Jeesuksen lupauksiin, jotta kokisimme, että historian kärsimysten kautta Jumala pysyy aina uskollisena ja hyödyntää ihmisten virheitäkin osoittaakseen laupeutensa.
Franciscus
