Rakkaat veljet kirkkoherrat!
Kansainvälinen tapaaminen ”Kirkkoherrat synodia varten” ja vuoropuhelu sen osanottajien kanssa ovat tilaisuus muistaa rukouksessani kaikkia maailman kirkkoherroja, joille rakkaudella suuntaan nämä sanani.
On niin itsestään selvää, että sen sanominen kuulostaa melkeinpä banaalilta, mutta se ei siksi ole vähemmän totta: kirkko ei voisi mennä eteenpäin ilman sitoutumistanne ja palvelustanne. Siksi haluan ennen kaikkea ilmaista kiitollisuuteni ja arvostukseni siitä auliista työstä, jota teette joka päivä, kylväen evankeliumia kaikenlaiseen maahan (vrt. Mark. 4:1–25).
Kuten olette todenneet jakaessanne kokemuksianne näinä päivinä, seurakunnat, joissa toteutatte palvelutehtäväänne, ovat hyvin erilaisissa konteksteissa. Niitä on suurkaupunkien reunamien seurakunnista – jotka itse tunnen Buenos Airesista – harvemmin asuttujen alueiden laajuudeltaan maakunnan kokoisiin seurakuntiin; monien Euroopan maiden urbaanien keskusten seurakunnista, joissa vanhoissa basilikoissa kokoontuvat yhteisöt ovat yhä pienempiä ja iäkkäämpiä, sellaisiin seurakuntiin, joissa liturgiaa vietetään suurten puiden alla ja lintujen laulu sekoittuu pikkulasten ääniin.
Kirkkoherrat tuntevat tämän kaiken oikein hyvin, he tuntevat Jumalan kansan elämän sisältä käsin: sen vaivat ja ilot, tarpeet ja rikkaudet. Siksi synodaalinen kirkko tarvitsee kirkkoherrojaan: ilman heitä emme koskaan voisi oppia kulkemaan yhdessä, emme koskaan voisi lähteä sille synodaalisuuden tielle, joka ”on se tie, jota Jumala odottaa kolmannen vuosituhannen kirkolta” [1].
Meistä ei koskaan tule synodaalinen missionaarinen kirkko, ellei seurakuntayhteisöjen elämän ominaispiirteeksi tule kaikkien kastettujen osallistuminen yhteen ainoaan evankeliumin julistamisen tehtävään. Jos seurakunnat eivät ole synodaalisia ja missionaarisia, ei sitä ole myöskään kirkko. Piispainsynodin XVI tavallisen yleiskokouksen ensimmäisen istunnon tiivistelmäraportti on siinä hyvin selvä. Seurakunnat on rakenteistaan ja seurakuntaelämän organisoinnista lähtien kutsuttu käsittämään, että ne ovat ”pääasiassa sen palvelutehtävän palveluksessa, jota uskovat toteuttavat yhteiskunnassa, perhe- ja työelämässä, keskittymättä yksinomaan sisäiseen toimintaansa ja organisaatiotarpeisiinsa” (8, l). Siksi seurakuntayhteisöjen on tultava yhä enemmän paikoiksi, joista kastetut lähtevät liikkeelle lähetysopetuslapsina ja joihin he iloiten palaavat jakaakseen ihmeet, joita Herra heidän todistuksensa kautta on tehnyt (vrt. Luuk. 10:17).
Paimenina meidät on kutsuttu kulkemaan tätä tietä palvelemiemme yhteisöjen rinnalla, ja samalla sitoutumaan rukoillen, erottelukykyisinä ja apostolisella innolla siihen, että palvelutehtävämme soveltuu synodaalisen ja missionaarisen kirkon tarpeisiin. Tämä haaste koskee paavia, piispoja ja Rooman kuuriaa, ja se koskee myös teitä kirkkoherroja. Herra, joka kutsui ja pyhitti meidät, kehottaa meitä tänään kuuntelemaan hänen Henkensä ääntä ja kulkemaan hänen osoittamaansa suuntaan. Yhdestä asiasta voimme olla varmoja: hän ei jätä meitä vaille armoaan. Matkan varrella huomaamme myös, kuinka meidän on vapautettava palvelutehtävämme asioista, jotka kuluttavat meitä, ja löydettävä sen aidoin ydin: Sanan julistaminen ja yhteisön kokoaminen leivän murtamiseen.
Kehotan teitä siis ottamaan vastaan tämän Herran kutsun olla kirkkoherroina synodaalisen missionaarisen kirkon rakentajia ja sitoutumaan innokkaasti tähän tiehen. Sitä varten annan kolme ehdotusta, jotka voivat innoittaa paimenten elämäntyyliä ja toimintaa.
1. Kutsun teitä elämään todeksi palveluvirkanne erityistä karismaa yhä enemmän palvellen niitä moninaisia lahjoja, joita Henki kylvää Jumalan kansan keskuuteen. On tärkeää löytää, rohkaista ja pitää arvossa ”uskon tajun avulla… maallikoiden moninaisia armolahjoja, sekä yksinkertaisia että arvokkaita” (Vatikaanin II kirkolliskokous, dekreetti Presbyterorum Ordinis, 9), jotka ovat välttämättömiä ihmisten elämäntodellisuuden evankelioimiseksi. Olen vakuuttunut siitä, että tällä tavalla tuotte esiin monia kätkettyjä aarteita ja tunnette, ettette ole yksin evankelioimisen suuressa tehtävässä. Saatte kokea todellisen isyyden ilon: isyyden, joka ei hallitse toisia vaan tuo heissä, niin miehissä kuin naisissakin, ilmi monia arvokkaita mahdollisuuksia.
2. Koko sydämestäni kehotan teitä oppimaan ja harjoittamaan yhteisöllistä erottelukykyä, käyttäen siinä metodina “keskustelemista Hengessä”, joka auttoi paljon synodaalisella tiellä ja synodin kokouksessa. Olen varma, että voitte koota siitä paljon hedelmää, ei pelkästään yhteisöllisissä rakenteissa kuten seurakuntaneuvostossa, vaan myös monilla muilla alueilla. Tiivistelmäraportti muistuttaa, että erottelukyky on synodaalisen kirkon pastoraalityön avainelementti: ”On tärkeää, että erottelukykyä harjoitetaan myös pastoraalityössä kontekstiin sopivalla tavalla, jotta valaistaan kirkon konkreettista elämää. Sen ansiosta voidaan tunnistaa paremmin yhteisön armolahjat, jakaa viisaasti tehtäviä ja palvelutöitä ja suunnitella Hengen valossa pastoraalisia projekteja, ylittäen pelkän toimintasuunnittelun” (2, l).
3. Lopuksi haluan kehottaa teitä perustamaan kaiken, mitä teette, jakamiseen ja veljeyteen toistenne kesken ja piispojenne kanssa. Tämä kävi voimakkaasti ilmi kansainvälisestä pappien jatkuvaa koulutusta käsitelleestä konferenssista, aiheena ”Puhalla täyteen liekkiin saamasi Jumalan armolahja” (2. Tim. 1:6). Viime helmikuussa Roomassa siihen osallistui yli 800 piispaa, pappia, Jumalalle vihittyä ja maallikkoa, miehiä ja naisia, jotka työskentelevät tällä alalla; edustettuina oli 80 maata. Emme voi olla aitoja isiä, ellemme ole ennen kaikkea poikia ja veljiä. Emmekä pysty vaalimaan yhteyttä ja osallistumista meille uskotuissa yhteisöissä, jos emme ennen kaikkea elä sitä todeksi omassa keskuudessamme. Tiedän hyvin, että monien pastoraalisten vastuidemme keskellä tuo sitoumus voi näyttää lisätaakalta tai jopa ajanhukalta, mutta tosiasiassa on päinvastoin: vain tällä tavalla olemme uskottavia ja toimintamme ei hajota sitä, minkä muut jo ovat rakentaneet.
Kirkkoherroja ei tarvitse vain synodaalinen ja missionaarinen kirkko, vaan myös synodin 2021–2024 jatkuva prosessi “Synodaalista kirkkoa varten. Yhteys, osallisuus, lähetys” odottaessamme piispainsynodin XVI tavallisen yleiskokouksen toista istuntoa ensi lokakuussa. Siihen valmistautumiseksi meidän on kuultava teidän ääntänne.
Siksi kutsun niitä, jotka ovat osallistuneet kansainväliseen tapaamiseen “Kirkkoherrat synodia varten”, olemaan kotiin palattuaan synodaalisuuden lähettiläitä myös teille, veljilleen kirkkoherroina. Pyydän teitä rohkaisemaan pohdintaa kirkkoherran palvelutehtävän uudistamisesta synodaaliselta ja missionaariselta kannalta ja auttamaan synodin pääsihteeristöä kokoamaan korvaamattoman panoksenne synodin työskentelyasiakirjan valmistelua varten. Tämän kansainvälisen tapaamisen tarkoitus oli kuunnella kirkkoherroja, mutta se ei voi päättyä tänään: meidän on kuunneltava teitä jatkossakin.
Rakkaat veljet, olen rinnallanne tällä tiellä, jota mikäkin pyrin kulkemaan. Siunaan teitä koko sydämestäni, ja omasta puolestani tarvitsen sitä, että saan tuntea läheisyytenne ja rukoustenne tuen. Uskokaamme itsemme autuaan Neitsyt Marian, Tiennäyttäjän huomaan: hän näyttää meille tien, hän johdattaa Jeesuksen luo, joka on tie, totuus ja elämä.
Roomassa, Lateraanibasilikassa 2. toukokuuta 2024
Franciscus
.
[1] Puhe 50 vuotta piispainsynodin perustamisesta, 17. lokakuuta 2015.