Joka vuosi tämä liturgia herättää meissä ihmetyksen asenteen: siirrymme ilosta, kun otamme vastaan Jeesuksen, joka tulee Jerusalemiin, tuskaan, kun näemme hänet tuomittuna kuolemaan ja ristiinnaulittuna.
Se on sisäinen asenne, joka saattaa meitä koko pyhällä viikolla. Käykäämme siihen sisälle.
Jeesus hämmästyttää meidät heti. Kansa vastaanottaa hänet juhlallisesti, mutta hän tulee Jerusalemiin nöyrällä aasilla ratsastaen. Hänen kansansa odottaa pääsiäiseksi voimakasta vapauttajaa, mutta Jeesus tulee toteuttaakseen pääsiäisen uhrillaan. Hänen kansansa odottaa saavansa juhlia voittoa roomalaisista miekalla, mutta Jeesus tulee viettämään Jumalan voittoa ristillä. Mitä tapahtui kansalle, joka muutamassa päivässä siirtyi hoosianna-huudoista ”ristiinnaulitse”-huutoihin? Mitä tapahtui? Nuo ihmiset seurasivat pikemminkin tietynlaista kuvaa Messiaasta, eivät Messiasta. He ihailivat Jeesusta, mutta eivät olleet valmiita ihmetykseen. Ihmetys eroaa ihailusta. Ihailu voi olla maailmallista, koska se etsii omia mieltymyksiä ja odotuksia; ihmetys taas pysyy avoimena toista kohtaan, hänen tuomaansa uutta kohtaan. Nykyäänkin monet ihailevat Jeesusta: hän puhui hyvin, hän rakasti ja antoi anteeksi, hänen esimerkkinsä muutti historian… ja niin edelleen. He ihailevat häntä, mutta heidän elämänsä ei muutu. Jeesuksen ihaileminen ei riitä. On seurattava häntä hänen tiellään, annettava hänen kyseenalaistaa meitä: siirryttävä ihailusta ihmetykseen.
Mikä Herrassa ja hänen pääisäisessään herättää eniten ihmetystä? Se, että hän saapuu kunniaan nöyryytyksen kautta. Hän voittaa hyväksymällä kärsimyksen ja kuoleman, jonka me, ihailun ja menestyksen hallitsemat, mieluummin välttäisimme. Jeesus taas – kuten pyhä Paavali meille sanoi – ”luopui omastaan… alensi itsensä” (Fil. 2:7,8). Se ihmetyttää: näemme Kaikkivaltiaan joutuneena mitättömyyteen. Näemme hänen, Sanan, joka tietää kaiken, opettavan meitä hiljaisuudessa, ristin oppituolilta. Näemme kuninkaiden kuninkaan, jonka valtaistuin on ristin poikkipuu. Näemme kaikkeuden Jumalan riisuttuna kaikesta. Näemme hänet kruunattuna orjantappuroilla eikä kunnialla. Näemme hänet, joka on itse hyvyys, pilkattuna ja tallattuna. Miksi kaikki tämä nöyryytys? Miksi, Herra, annoit tehdä itsellesi tämän kaiken?
Hän teki sen meidän vuoksemme, koskettaakseen pohjia myöten inhimillistä todellisuuttamme, koko elämäämme, kaikkea pahuuttamme. Tullakseen lähelle meitä, jotta emme jäisi yksin kärsimyksessä ja kuolemassa. Lunastaakseen meidät, pelastaakseen meidät. Jeesus nousee ristille laskeutuakseen kärsimykseemme. Hän kokee pahimmat tunteemme: epäonnistumisen, torjunnan, ystävän petoksen ja jopa Jumalan hylkäämänä olemisen. Hän kokee lihassaan viiltävimmät ristiriitamme ja lunastaa, muuttaa ne. Hänen rakkautensa lähestyy heikkouttamme, saavuttaa sen, mitä eniten häpeämme. Ja nyt tiedämme, ettemme ole yksin: Jumala on kanssamme jokaisessa haavassa, jokaisessa pelossa: paha ja synti ei saa viimeistä sanaa. Jumala voittaa, mutta voiton palmu kulkee ristinpuun kautta. Siksi palmut ja risti kuuluvat yhteen.
Pyytäkäämme ihmetyksen armoa. Kristillinen elämä ilman ihmetystä muuttuu ankeaksi. Miten voisimme todistaa Jeesuksen kohtaamisen ilosta, jos emme joka päivä anna hänen rakkautensa yllättää meitä, rakkauden, joka antaa anteeksi ja saa meidät aloittamaan uudestaan? Jos usko kadottaa ihmetyksen, se muuttuu kuuroksi, se ei enää tunne armon ihmeellisyyttä, ei enää kaipaa elämän leipää ja Sanaa, ei enää huomaa veljien ja sisarten kauneutta eikä luomakunnan lahjaa. Sillä ei ole muuta tietä kuin turvautua legalismiin, klerikalismiin ja kaikkeen siihen, minkä Jeesus tuomitsee Matteuksen 23. luvussa.
Tällä pyhällä viikolla kohottakaamme katseemme ristille saadaksemme ihmettelemisen armon. Katsoessaan ristiinnaulittua pyhä Franciscus Assisilainen hämmästeli, kuinka hänen veljensä eivät itkeneet. Entä me, annammeko me vielä Jumalan rakkauden liikuttaa meitä? Miksi emme osaa enää tuntea ihmetystä hänen edessään? Miksi? Ehkä siksi, että uskomme on uuvahtanut tavaksi. Ehkä siksi, että sulkeudumme valituksiimme ja olemme tyytymättömyytemme halvauttamia. Ehkä siksi, että olemme kaikessa menettäneet luottamuksen ja uskomme jopa olevamme arvottomia. Mutta näiden syiden takana on se, että emme ole avoimia Hengen lahjalle, koska hän antaa meille ihmetyksen armon.
Aloittakaamme uudestaan ihmetyksestä; katsokaamme ristiinnaulittua ja sanokaamme hänelle: ”Herra, kuinka paljon rakastatkaan minua! Kuinka arvokas olenkaan sinulle!” Antakaamme Jeesuksen ihmetyttää meitä, jotta voisimme jälleen elää, sillä elämän suuruus ei ole omistamisessa ja menestyksessä, vaan siinä, että ymmärrämme olevamme rakastettuja. Tässä on elämän suuruus: ymmärrämme olevamme rakastettuja. Elämän suuruus on juuri rakkauden kauneudessa. Ristiinnaulitussa näemme Jumalan nöyryytettynä, Kaikkivaltiaan torjuttuna. Ja ihmetyksen armon avulla ymmärrämme, että ottamalla vastaan torjutut ja olemalla lähellä elämän nöyryyttämiä rakastamme Jeesusta: sillä hän on vähäisimmissä, torjutuissa, niissä jotka farisealainen kulttuurimme tuomitsee.
Tänään, heti Jeesuksen kuoleman jälkeen, evankeliumi näyttää meille kauneimman kuvan ihmetyksestä. Kun sadanpäällikkö ”näki Jeesuksen tällä tavoin kuolevan, hän sanoi: ’Tämä mies oli todella Jumalan Poika!'” (Mark. 15:39). Hän oli rakkauden hämmästyttämä. Millä tavalla hän näki Jeesuksen kuolevan? Hän näki Jeesuksen kuolevan rakastaen, ja se ihmetytti häntä. Jeesus kärsi ja uupui, mutta rakasti jatkuvasti. Sitä on ihmetys Jumalan edessä, hänen, joka osaa täyttää kuolemankin rakkaudella. Tässä pyyteettömässä, ennenkuulumattomassa rakkaudessa sadanpäällikkö, pakana, löytää Jumalan. Tämä oli todella Jumalan Poika! Hänen sanansa sinetöivät kärsimyskertomuksen. Evankeliumissa monet ennen häntä olivat ihailleet Jeesusta ihmetekojen tähden ja tunnistaneet hänet Jumalan Pojaksi, mutta Kristus itse oli käskenyt heidän vaieta, koska oli vaara pysähtyä maailmalliseen ihailuun, ajatukseen Jumalasta, jota palvotaan ja pelätään mahtavana ja pelottavana. Nyt, ristin juurella, väärinymmärrys ei ole enää mahdollista: Jumala on paljastanut itsensä ja hallitsee ainoastaan rakkauden aseistariisutulla ja aseistariisuvalla voimalla.
Veljet ja sisaret, tänään Jumala jälleen kerran täyttää mielemme ja sydämemme ihmetyksellä. Antakaamme tämän ihmetyksen vallata meidät, katsokaamme ristiinnaulittua ja sanokaamme mekin: “Sinä olet todella Jumalan Poika. Sinä olet Jumalani”.
Franciscus