Rekisteröityjen katolilaisten määrä Suomessa on jälleen kasvanut. Edellisen vuoden 2019 luvuissa näkynyt jäsenmääräkehityksen notkahdus (vain +16 jäsentä), joka johtui jäsenmaksun keräämisen aloittamisesta tuon vuoden alussa, ei ole enää jatkunut. Vuonna 2020 kehitys palasi ennalleen 2–5 %:n vuotuiseen kasvuvauhtiin, joka on jatkunut hämmästyttävän tasaisena aina paavi Johannes Paavali II:n Suomen vierailun ajoista jo kolmen vuosikymmenen ajan.
Jäsenmäärä kasvoi vuonna 2020 noin 401 jäsenellä 15501 jäsenestä 15902 jäseneen eli 2,6 %. Kasvu oli suhteellisen tasaista, niin että suurimmillaan kasvuprosentti oli Tampereen Pyhän ristin seurakunnan 3,5 %. Absoluuttisesti suurinta kasvu oli molemmissa Helsingin seurakunnissa, noin 125 jäsentä kummassakin.
Kielet ja kansallisuudet
Kielisuhteet muuttuvat vain hitaasti: suomea äidinkielinään puhuu 41 % jäsenistä, ruotsia 5 % jäsenistä ja muita kieliä loput, noin 55 %. Muita kuin Suomen kansalaisia jäsenistöstä on 56,6 %. Siinä missä Helsingin seurakunnissa 49 % jäsenistä oli Suomen kansalaisia, Turun, Tampereen ja Kouvolan seurakunnissa heitä oli noin 40 %, Jyväskylän ja Kuopion seurakunnissa noin 30%, niin pienimmillään suomalaisten osuus oli Oulussa, vain 21 % jäsenistöstä. Tämä tieto on merkittävää ennen kaikkea seurakuntien pastoraalisen työn suuntaamisen kannalta.
Kasvun lähteet ja hidasteet
Kasvun päälähteitä ovat kasteet (180), kirkkonottaminen (48) sekä muutto toisesta hiippakunnasta (255). Vastaavasti kuolemien määrä väheni ja oli viime vuonna 48 seurakuntalaista, pois hiippakunnasta muutti 34 seurakuntalaista ja kirkosta erosi 72 jäsentä, mikä oli luonnollisesti paljon vähemmän kuin edellisenä vuonna, mutta myös vähemmän kuin vuonna 2018.
Sakramentit
Kasteen kautta seurakunnan jäseneksi liitettiin 180 ihmistä, ensikommuunion sai 211 seurakuntalaista ja vahvistuksen sakramentti jaettiin 219 seurakuntalaiselle. Avioliittojen määrä väheni, luultavasti lähinnä koronaepidemian tehdessä juhlallisuudet lähes mahdottomaksi. Viime vuonna niitä solmittiin hiippakunnan alueella 23 kappaletta, ja näistä 11:ssä molemmat osapuolet olivat katolilaisia.
Kaupunkikeskittymät
Seurakuntien antamien tietojen perusteella suurimmat “katoliset” kaupungit ovat Helsinki (4194 rekisteröityä katolilaista), Espoo (1988), Vantaa (1493), Turku (1166) ja Tampere lähialueineen (783). Muissa kaupungeissa jäsenmäärä on parhaimmillaan vain vähän yli 200. Viisi suurinta kaupunkia kerää siis noin 60 % kaikista katolilaisista. Tilastoista kuitenkin näkyy, että loput 40 % elävät hyvin laajalla alueella eri puolilla maata, kaikkialla.
Seurakuntaneuvostot
Seurakuntaneuvostot toimivat kaikissa seurakunnissa. Viime vuonna niissä oli 6-11, keskimäärin 7 jäsentä ja keskimäärin ne kokoontuivat 3 kertaa. Useissa seurakunnissa oli lukuisia eri toimintaryhmiä, jokaisessa vähintään kaksi.
Yhteenveto
Hiippakunnan tilastoista voi vetää sen johtopäätöksen, että edellisen poikkeusvuoden jälkeen on palattu taas normaalin kasvun aikaan. Suunta on hyvä, mutta tämän kasvun tukeminen ja turvaaminen vaatii hiippakunnalta ja seurakunnilta toki paljon muutakin kuin vain ihastelua. Se vaatii työtä ja valmiutta tarttua uusiin haasteisiin ja pitää huolta niin uusista kuin vanhoistakin jäsenistä. Sekä sanoin että teoin, myös ja ehkäpä ennen kaikkea tänä vaikeana aikana.
Marko Tervaportti
Opetustilastoinnista
Yksi tilastoinnissa eteen tullut haaste on se, että kouluissa oman uskonnon opetukseen osallistuvien katolisten lasten ja nuorten määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Sivulla 7 hiippakunnan opetusjohtaja Osmo Vartiainen antaa opetustilanteesta positiivisen arvion, joka pohjautuu oppikirjojen myyntitilastoihin ja katolisten oppilaiden oletettuun kokonaismäärään.
Onneksi opetushallinnon tilastopalvelu on luvannut, että myös katolisen uskonnon opetusta alettaisiin tilastoida. Tällöin käsityksemme varmasti täsmentyy. Tiedothan eivät tällä hetkellä suoraan tule hiippakunnalle tai seurakunnalle, koska opetuksen järjestää koulu eikä kirkko.
Syytä pelkkään optimismiin ei kuitenkaan ole. Aivan liian usein kuullaan edelleen kouluista, joissa oppilaiden lakisääteiseen oikeuteen saada oman uskonnon opetusta suhtaudutaan hyvin välttelevästi, jopa kielteisesti. Opetusta ei yritetäkään järjestää tai siihen etsitään niin vaikeita ratkaisuja, ettei sellaiseen osallistuminen ole enää kohtuullista tai järkevää. Koulujen pitäisi pystyä parempaan ja asettaa lasten oikeudet etusijalle.
MT