Vapaudesta uskoa, opettaa ja julistaa

Valtakunnansyyttäjän päätös asettaa kansanedustaja Päivi Räsänen syytteeseen homoseksuaalisuutta käsitelleistä kirjoituksistaan ja Pride-tapahtumaan liityvästä tviitistään ja nostaa syyte myös avioliittopamfletin julkaisutahon nykyistä esimiestä Juhana Pohjolaa vastaan on herättänyt paljon huomiota. Kristillisissä piireissä päätöksestä käydään paljon keskustelua. Pastori Tapani Ruokanen, Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja, tviittasi joitakin päiviä sitten: ”Puolustan sanan- ja uskonnonvapautta varsinkin jos olen eri mieltä lausujan kanssa. Raamatun siteeraaminen kuuluu sekä uskonnonvapauteen että sananvapauteen. Päivi Räsäsen syytteet vievät oikeuslaitosta kohti keskiaikaa. Sivistymätöntä moukkamaisuutta, häpeällistä ja tolkutonta.” Joitakin henkilökohtaisia ajatuksia tapaus on herättänyt minussakin.

Yhteiskunta ei voi kehittyä hyvään suuntaan, elleivät ihmiset saa tai voi esittää mielipiteitään ja kertoa vakaumuksestaan. Tämä on itsestään selvää. Ihmisyhteisö elää ja kehittyy jäsentensä välisestä vuorovaikutuksesta, ei olemalla kaikki samanlaisia, vaan rikastuttamalla toinen toisiaan juuri olemalla erilaisia, omanlaisiaan.

Kun Päivi Räsänen omasta uskonvakaumuksestaan käsin puki sanoiksi yleisen kristillisen käsityksen homoseksuaalisista teoista samoin kuin mietteensä Pride-kulkuetta kohtaan, hän ei lausunut mitään erityisen ihmeellistä, mutta käytti varmaankin sellaista uskonnollisesta traditiosta kumpuavaa kieltä, jota maallistunut lukija ei enää välttämättä osaa tulkita oikein. Hyvällä tahdolla voimme siis ajatella, että koko syyttämispäätös perustuu tällaiseen väärinymmärrykseen. On nimittäin totta, että uskonnollinen kieli voi ulkopuolisesta tuntua etäiseltä ja jopa tuomitsevalta. Mutta täytyy olla kohtuullinen: on täysin kestämätöntä, jos esimerkiksi jonkin inhimillisen aktiviteetin pitäminen ”syntinä” tulkittaisiin vihapuheeksi.

Hämmennys

Hämmentävää tässä tapauksessa on, että valtakunnansyyttäjän toimiston syyttämisperusteluissa oli Päivi Räsäselle osoitettu lainauksia, jotka eivät ole hänen lausumiaan. On kestämätöntä, että päätöksiä ja perusteluita tehdään (julkisesti) virheellisiä tietoja esittäen.

Yhtä hämmentävää on se, että Päivi Räsäsen näkemyksen homoseksuaalisista akteista jakavat useimmat kristilliset kirkot ja muutkin uskonnolliset yhteisöt, joissa opetetaan ja saarnataan avioliitosta ja seksuaalisuudesta suurin piirtein samalla tavalla: avioliiton ulkopuolinen seksi on syntiä – myös riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. On lisäksi muistettava, että syntiä on luultavasti monin verroin enemmän muilla elämänalueilla ja ettei kukaan ihminen ole siitä täysin vapaa.

Ajattelematta erityisen negatiivisesti on vaikea ymmärtää, miksi Päivi Räsänen ei saisi sanoa sitä, mitä kuka tahansa pappi, pastori, rabbi, imaami tai muu saarnaaja julistaa tai mitä uskonnonopettaja opettaa. Näyttää siltä, että yhteiskunnan suhde uskontoon, uskonnon harjoittamiseen ja siihen, että ihmisellä voi olla uskonnollinen vakaumus, on vähintäänkin sekava. Ei ole oikein, että joku saa jossakin tilanteessa sanoa jotakin, mutta joku toinen toisessa tilanteessa ei saisi ilmaista samaa.

Kun viranomaiset vuosikausia ”saarnasivat” voin ja rasvojen negatiivisesta vaikutuksesta ihmisten terveyteen, niin oliko silloin ”yllytetty vihaan” jokaista voin syöjää vastaan – vai oliko ”saarnaaja” kenties ”rikollinen”? Kyllähän jokainen voinsyöjä tukkiutuneine verisuonineen aiheuttaa potentiaalisesti valtavasti lisäkustannuksia terveydenhuollolle ja sitä kautta kaikille veronmaksajille. Sama kaava toistuu nykyisessä taistelussa tupakanpolttoa vastaan.

Uskonvakaumus

Uskonnollinen vakaumus ei ole vain uskonyhteisön sisäinen asia. Se, mitä ihminen uskoo uskonyhteisönsä sisällä, on perusta hänen ajatuksilleen, näkemyksilleen ja toiminnalleen myös tuon yhteisön ulkopuolella. On suurta henkistä ja hengellistä väkivaltaa, mikäli hänet pakotettaisiin julkisuudessa hylkäämään uskonsa ja vakaumuksensa tai pysymään vaiti. Voi vain kysyä, kenen ehdoilla se tapahtuisi? Kenen vakaumuksesta silloin on kyse? Onko yhteiskunnalla edes oikeutta asettaa yhtä vakaumusta toisen yläpuolelle vai pitäisikö tällainen toimintatapa nimenomaan pyrkiä estämään? Saako yhteiskunta olla puolueellinen? Me vanhemman polven ihmiset muistamme kyllä suomettumisen ajan ja sen henkisen painolastin, joka tukahdutti tehokkaasti monta hyvää aloitetta ja pyrkimystä kohti entistä vapaampaa ja demokraattisempaa yhteiskuntaa.

Uskonvakaumukseen kuuluu luovuttamattomasti oikeus nähdä ihmiselämä ja sen moraaliset valinnat osana oman uskonnon opillista viitekehystä. Ei kukaan, ei yksikään yhteiskunta tai demokraattinen poliittinen järjestelmä voi kiistää tätä oikeutta. Muuten ajaudutaan mielivaltaan ja karsitaan keskeisiä yhteiskuntaa ylläpitäviä vapauksia aivan samoin kuin sellaisissa poliittisissa järjestelmissä, joissa demokratia on korkeintaan näennäistä. Demokratia voi hyvin, kun ihmisillä on mahdollisuus kuulla myös toisenlaisia näkökulmia samoihin ongelmiin ja äänestää niistä, aivan samoin kuin journalismi voi hyvin, kun se palvelee yleisöä nimenomaan kertomalla tapahtumista objektiivisesti eikä muovaamalla mielipidettä jo etukäteen.

Suurilla uskonnoilla on ihmiselämästä usein hämmästyttävän yhtenevä käsitys. Niiden opetus yksityiskohdista vaihtelee, mutta moraalisissa kysymyksissä niiden päälinjat ovat usein samat, erityisesti siinä, että avioliitto ymmärretään miehen ja naisen väliseksi. Ne kaikki antavat tukensa ”perinteiselle” avioliittokäsitykselle ja pyytävät sen varaan perustuvalle perheelle myös yhteiskunnan erityistä suojelusta.

Kiihottaminen

Valtakunnansyyttäjän mukaan näyttää siltä, että Päivi Räsänen on syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. On vaikea nähdä, mikä hänen sanoissaan on kiihottamista. Se, että ilmaisee eriävän mielipiteen tai näkemyksen, ei sinänsä ole jotakin vastaan kiihottamista. Tulkinta näyttääkin kulkevan läpeensä itsekkään ja mustavalkoisen ihmisen mallin mukaan: ”Jos et ole samaa mieltä kanssani, olet eri mieltä, ja sitä en suvaitse.” Mielipide-eroavaisuuksien takia ei pitäisi yhteiskunnan korkeimmilla tasoilla kiistellä lapsellisesti. Kehittyneessä yhteiskunnassa osataan elää yhdessä myös erimielisinä.

Jos erimielisyyttä ei pystytä suvaitsemaan, on kysyttävä, miten pitäisi suhtautua vaikkapa niihin kansanedustajiin, jotka joitakin vuosia sitten vastustivat monenlaisiin syihin vedoten samaa sukupuolta olevien parien avioliittolakia. Syyllistyivätkö hekin – tai ainakin osa heistä – puheineen ja mielipiteineen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan? Vai onko niin, että heidän sanojensa julkaiseminen tänä päivänä olisi jo rikollista?

Laki on laki ja sitä on sellaisena kunnioitettava, mutta ei jokainen laki ole jokaisen ihmisen mielen mukainen. Eikä yksikään laki voi jättää huomioitta luonnollista moraalilakia. Yhteiskunnassa on pystyttävä silti elämään. Se edellyttää, että siitäkin huolimatta, että oma elämäntapani, vakaumukseni ja valintani ei ole kaikkien mielestä yhtä hyvä ja yhtä oikein, minulla on siihen oikeus. Ja oikeus myös puolustaa sitä – julkisesti.

Opetus

Mielestäni juuri tässä on tämän tapahtumaketjun opetus: Meidän on opittava elämään maallista elämäämme yhdessä toisten kanssa, vaikka olisimme heidän kanssaan eri mieltä monistakin elämän perimmäiseen merkitykseen liittyvistä kysymyksistä. Politiikka ohjaa yhteiskunnan suuntaa, mutta lain olisi turvattava meidän perustavat oikeutemme riippumatta siitä, olemmeko enemmistön kanssa samaa vai eri mieltä.

On täysin toinen asia kiihottaa ja hyökätä toisia vastaan kirjaimellisesti. Sen ei pitäisi kuulua kenenkään toimintatapoihin. Nyt ei ikävä kyllä voi välttyä siltä ajatukselta, että tässä tapauksessa kiihottaja on joku muu kuin Päivä Räsänen.

Marko Tervaportti