Luterilaiset, ortodoksit ja katolilaiset yhdessä rukoilivat ekumeenisessa hengessä maanantaina 9.5.2022 klo 15 rauhan puolesta Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan pihamaalla kirkon takana osoittaen sanansa ei vain Jumalalle vaan symbolisesti myös Venäjälle, jonka suurlähetystöä kohti rukoukset lausuttiin.
Paikalla oli rukouksiin osallistuneiden ortodoksisen arkkipiispa Leon ja emerituspiispamme Teemu Sipon SCJ lisäksi neljä luterilaista piispaa: Kaisamari Hintikka, Jari Jolkkonen, Teemu Laajasalo ja Bo-Göran Åstrand. Lisäksi mukana oli Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri, metodistikirkon pastori Mayvor Wärn-Rancken. Marianpatsaan edessä tapahtuneeseen kauniiseen rukoushetkeen osallistui satakunta ihmistä eri kirkkokunnista. Rukousten jälkeen siirryttiin tapahtuman toiseen osaan sisälle kirkkoon.
Jumala tuntee Ukrainan marttyyrien nimet
Kirkossa ensimmäisenä puhui arkkipiispa Leo, joka muistutti, että kaikesta kauheudesta huolimatta “[o]lemme rukoilleet rauhaa, sillä kirkon palvelijoina vastauksemme vainoon ja vihaan ei voi olla vastaviha”. Hän totesi, että julmuuksia tehneiden “on turha yrittää peitellä tekojaan maan mullalla tai jätesäkeillä, julkiselta saatikka Jumalan katseelta. Jumala tuntee Ukrainan marttyyrien nimet.”
Arkkipiispa jatkoi: “Totuudesta poispäin katsominen päättyy ennen pitkää umpikujaan. Totuus tulee lopulta aina paljastetuksi. Jumalan Henki toimii siellä missä totuutta kunnioitetaan. Ja tässä kohtaa haluan todeta, ettei patriarkka Kirill kirkkonsa päämiehenä edusta totuutta. Hänen kantansa sotaan on yksinkertaisesti valheellinen ja kirkon opetuksen vastainen. Et voi siunata sotaa veljeäsi vastaan!”
[Puhe kokonaisuudessaan: https://ort.fi/uutishuone/2022-05-09/jumala-tuntee-ukrainan-marttyyrien-nimet (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)]
Puolustajakin särkyy aina
Toisena puhujana oli Kuopion piispa Jari Jolkkonen. Hänen puheensa oli realistinen ja karu. Hän kutsui Venäjän aloittamaa sotaa ja sen selittely-yrityksiä suureksi petokseksi, hyökkäyssodaksi ja valehtelemisen kulttuuriksi: “Tuhotöiden todistusaineisto on musertava, eikä niitä voi selittää lavastuksiksi. Raakuudet ovat systemaattisia, eikä niitä voi selittää yksittäisten sotilaiden hairahduksiksi.” Hän totesi: “Paatuneinkaan ihminen ei voi pestä puhtaaksi näitä syntejä ja rikoksia.”
Piispa Jolkkonen kiinnitti huomiota myös siihen, että vaikka onkin välttämätöntä, että Ukraina puolustautuu hyökkääjää vastaan myös asein ja länsi auttaa sitä, “puolustajakin, vaikka hänellä on oikeus puolustautua, särkyy aina, myös moraalisesti. Hän joutuu tukahduttamaan myötätuntonsa, tähtäämään toista ihmistä ja osallistumaan vihan ja kuoleman kulttuuriin. Oikeutettukin sota on aina tragedia. Puolustajakin joutuu rukoilemaan: ‘Herra, armahda minua.’ Siksi sen tulee olla myös meidän nöyrä rukouksemme.”
Piispa Jolkkonen kutsui lopuksi kaikkia rakentamaan rauhaa: “Rauha ei ole vain sodan poissaoloa. Kristillisen uskon mukaan se on paljon enemmän: rakkautta perheenjäsenten kesken ja ystävyyttä naapureiden välillä. Oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa, luottamusta ja sovintoa kansojen välillä ja eheyttä luomakunnassa. Sanalla sanoen harmoniaa oman sydämen, ystävien, kansojen, luomakunnan ja Jumalan kanssa. … Tällaisen rauhan rakentamiseen rauhan Jumala kutsuu meitä jokaista. Rauha teille!”
[Puhe kokonaisuudessaan: https://www.piispajarijolkkonen.fi/puheet/loppu-verenvuodatukselle-alku-sovinnolle-ja-oikeudenmukaiselle-rauhalle/ (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)]
Me suomalaiset samaistumme ukrainalaisiin
Kolmantena puhujana oli emerituspiispa Teemu Sippo SCJ. Puheessaan hän muistutti, että meillä suomalaisilla on omakin kokemuksemme naapurimaan hyökkäyksestä: “Me suomalaiset samaistumme ukrainalaisiin ja heidän tilanteensa herättää myötätuntomme. … Kansassa elää vahvana muisto näistä tapahtumista, kuten myös trauma koetuista kärsimyksistä.”
Piispa Teemu pukee sanoiksi monien tunteman turvattomuuden tunteen: “Sota Ukrainassa tuntuu täysin irrationaaliselta. On kuin pahat henget olisi päästetty irti riehumaan vapaasti. On hyvä että Eurooppa yksimielisesti ja mekin mukana tuemme monella tavalla Ukrainaa, koska siellä hätä on niin suuri.”
Hän päätti puheenvuoronsa Uuno Kailaan “Suomalaiseen rukoukseen”, jonka laulamiseen hän kutsui koko yleisön:
Siunaa ja varjele meitä, | Korkein, kädelläs. | Kaitse ain kansamme teitä | vyöttäen voimalla meitä | heikkoja edessäs. | Sulta on kaikki suuruus, | henki sun hengestäs.
Tutkien sydämemme | silmäs meihin luo. | Ettemme harhaan kääntyis, | ettei kansamme nääntyis, | silmäsi meihin luo. | Alati synnyinmaalle | siipies suoja suo.
Kaiken edellytys on oikeudenmukainen rauha
Puheenvuorot päätti Porvoon hiippakunnan piispa Bo-Göran Åstrand. Hän katsoi myös tulevaan ja totesi todellisen voiton edellyttävän ei vain Venäjän joukkojen poisvetämistä valloitetuilta alueilta vaan myös ja ennen kaikkea sitä, että saadaan aikaan oikeudenmukainen rauha.
Piispa Åstrandin puheen jälkeen yleisö siirtyi vähitellen seurakuntasaliin ursuliinisisarten valmistamille kirkkokahveille. Kirkolta lähtiessä mielenosoitukset Venäjän suurlähetystön edustalla jatkuivat.
Joitakin ajatuksia
Paikallaolijoita yhdisti suuri yksimielisyys ja huoli, tarve heittäytyä kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja pyytää apua: “Lopeta tämä hulluus. Pane loppumaan se väkivalta, johon venäläiset joukot Ukrainassa syyllistyvät. Käännä sotasyyllisten sydämet, jotta heidät saadaan oikeuden eteen. Anna rauhan palata.”
Rukoushetki kirkon pihalla toimi tässä tarkoituksessa hyvin. Toisaalta puheenvuorot olisi ehkä ollut parempi käyttää muualla kuin sisällä kirkossa. Puheet, joissa tuomitaan ja politikoidaan, eivät nimittäin varsinaisesti kuulu ambolta lausuttaviksi. – En tarkoita sitä, etteikö niitä pitäisi lausua, etteivätkö ne ansaitse tulla kuulluksi, päinvastoin (!), mutta eivät ne olleet ensi sijassa Jumalan sanan julistamista, opetusta ja kaitsentaa vaan luonteeltaan jotakin muuta. Eikö juuri ne olisi pitänyt “huutaa” ulkona kohti Venäjän suurlähetystöä?
Vaikka kuinka tahtoisimme, että olisi olemassa sellainen valonkatkaisin, jota napsauttamalla koko Ukrainan sodan saisi ikään kuin häviämään ja kaiken palautettua ennalleen, niin on syytä olla realistinen. Taistelut jatkuvat yhä ja oikeudenmukainen rauha on vielä kaukana. Tosin on muistettava, että Jumala on kaikkivaltias eikä hänen teitään voi ennalta tuntea.
Tällä välin me voimme toimia kahdella tasolla. Me voimme ja meidän pitää rukoilla Jumalan väliintuloa, mutta yhtä lailla me voimme myös tehdä työtä suoraan ukrainalaisten hyväksi: auttaa pakolaisia Suomessa ja muualla ja toisaalta niitä, jotka ovat jääneet Ukrainaan huolehtimaan perheistään ja yhteisöistään, omista välttämättömistä tehtävistään tai suoraan puolustamaan oman isänmaansa itsenäisyyttä. Meidän pitää myös väsymättä tehdä työtä sen hyväksi, että aseet saataisiin vaikenemaan ja neuvottelut käyntiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Venäjän vaatimusten hyväksymistä vaan vain ja ainoastaan sitä, että ihmishenkiä ei enää menetettäisi. Lopullinen rauha edellyttää oikeudenmukaisuutta, ja todellinen oikeudenmukaisuus edellyttää totuuden tunnistamista ja tunnustamista. Lisäksi aiheutettu vahinko on jotenkin korvattava.
Yhteyden tiellä
On kuitenkin oltava iloinen siitä, että Suomessa kristittyjen suhteet ovat niin hyvät, että ekumeeninen rauhanrukous saatiin järjestymään. Samanlaista yhteisyyttä koetaan ilmeisesti myös siellä täällä Ukrainassa kristittyjen kesken. Näkyköön ja kuulukoon tämä yksimielisyys maailmassa ja auttakoon se meitä ylittämään ne raja-aidat, jotka meitä kristittyjä erottavat. Auttakoon yhteytemme myös tuomaan rauhan Ukrainaan. Jos eivät kristityt niin ketkä sitten välittävät maailmalle rauhan ja rakkauden sanoman? Keitä me sitten olemme, ellemme Kristoforoksia, Kristuksen, Rauhan Ruhtinaan, kantajia?
Marko Tervaportti
Artikkelikuvassa vasemmalta oikealle: pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken, piispa Bo-Göran Åstrand, piispa Jari Jolkkonen, piispa Kaisamari Hintikka, piispa Teemu Sippo SCJ, arkkipiispa Leo ja piispa Teemu Laajasalo.