Uskonnonopettaja: Tunnustukseton vai asiantuntija?
Asiantuntijuus on hankala termi. Sen määritteleminen on aina ympäristöstään riippuvaista. ”Yksisilmäinen on kuningas sokeiden joukossa.” Opettajista puhuttaessa on itsestään selvää ja tavoiteltavaa, että asiantuntijuus opettajana koostuu merkittäviltä osin kasvatustieteen asiantuntijuudesta.
Kasvatustieteellinen asiantuntijuus on sekin ajassa muuttuva määre. Jatkuva kouluttautuminen, opetus- ja elämänkokemus kypsyttävät saatuja oppeja todellisuuteen sovellettaviksi vuosien varrella. Asiantuntijuus, syvempi ymmärrys kohteesta ja suorituksesta avautuu usein vasta sitä opettaessa toiselle ihmiselle.
Oman uskonnon opetuksessa on kyse muustakin kuin tiedon jakamisesta kunkin uskonnon perusdogmeista. Usein oppilas on vähemmistön edustaja, jonka kokemus Suomesta ja suomenkielestä on erilainen kuin täällä luterilaisuuden tai helsinkiläisen maallistuneisuuden keskellä kasvaneella ”mattimeikäläisellä”. Kieli- ja sosiaalinen kokemus on usein hämmentävä muista kulttuureista tulleilla maahanmuuttajilla, puhumattakaan heistä, joilla on traumatisoivia kokemuksia synnyinmaastaan. Usein unohtuu, että ylivoimaisesti suurin osa maailman ihmisistä muodostaa identiteettinsä merkittävissä määrin uskontonsa kautta. Uskonnollisen identiteetin omaavien ihmisten määrä ei suinkaan ole vähenemässä globaalisti. Päinvastoin! Uskonnon opettamisessa onkin mitä suurimmassa määrin kyse kulttuurisen identiteetin ymmärtämisestä.
Lapsen kehityksen tukeminen on kasvattajan työtä. Tärkeimmässä roolissa ovat tietenkin lapsen vanhemmat. He luottavat koulun eri asiantuntijoiden kykenevän luotsaamaan lastaan kohti yhteiskunnassa tarvittavia osaamisen taitoja. Koulussa karttuu paitsi tieto myös sosiaalinen kokemus. Periaate kuuluu: ”vanhemmat suojaavat lastaan yhteiskunnan vaaroilta”, mikä totalitaarisessa ajattelussa kääntyy päinvastaiseksi. Suomalaisessa demokratiassa vanhemmat saavat valita lapselleen koulussa sellaisen katsomuksellisen opetuksen, joka vastaa perheen käsitystä heidän kulttuurisesta identiteetistään. Suomi on monien kulttuurien maa ja suomalaisia identiteettejä on kuin tilkkutäkissä.
Kuka sitten on se ”asiantuntija”, joka lasta koulussa luotsaa perheen valitseman identiteetin opiskelun parissa? Mistä muodostuu ”asiantuntijuus”, joka on keskeisessä roolissa lapsen kokonaisvaltaisen itseymmärryksen muodostuksessa tämän vanhempien rinnalla?
Keskustelussa uskonnonopetuksesta esiintyy ”tunnustuksettomuuden” prinsiippi. Argumentti ”tunnustuksettomuudesta” on toki sikäli perusteltu, että se on kirjoitettu lakiin. Sillä on selkeä tavoite kontrolloida katsomusopetuksen käytäntöjä, tekemällä periaatteellisen eron uskonnonopetuksen ja uskonnon harjoittamisen välillä. Tämä ero on tärkeää ymmärtää oikein. Käsittääkseni tällä ensisijaisesti suojellaan lasta mahdollisilta uskonnollisilta ääri-ilmiöiltä tai väärinkäytöksiltä. Se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”arvovapaa”, sillä sellaista ei inhimillisesti ole olemassakaan. Kukin ihminen, myös opettaja, kantaa mukanaan omaa identiteettiään ja elämänkokemustaan. Arvovapaata tai arvoneutraalia kanssakäymistä ei rehellisyyden nimissä tule edes olettaa.
Mitä tulisi opettaa? Onko esimerkiksi mahdollista, että uskonnollisen kulttuurin ulkopuolelta tuleva, vaikka virallisesti päteväkin opettaja opettaisi ”perheen omaa uskoa” arvoneutraalisti? Ei siis kyseisen uskonnon perusdogmeja tai -oppeja, vaan luokan oppilaiden perheiden omia tulkintoja uskonnostaan. En ole varma millä kasvatustieteen kurssilla tätä kohtaamaani metodia opetetaan, mutta tiedän, ettei se täytä OPS:n tavoitteita. Onneksi suurin osa uskonnonopettajista on ymmärtänyt tehtäväkseen opettaa ensisijaisesti oman uskonnon oppia, historiaa, kulttuureja ja käytänteitä perustuen kyseisen uskonnollisen instituution itsensä määrittelemiin dogmeihin ja niiden variaatioihin. Oman identiteetin ollessa terveellä pohjalla on myös helpompi kohdata toiseus, muut uskonnot ja katsomukset.
Voiko itsensä aiheen ulkopuoliseksi määrittelevä henkilö olla aidosti asiantuntija? Englanninkielen opettaja ei ole ranskan kielen ja -kulttuurin asiantuntija. Niinpä hän ei opeta ranskan kieltä ja kulttuuria, vaikka onkin kasvatustieteen filologinen asiantuntija. Uskontotiede ei sekään ole kouluissamme oppiaineena, sen enempää kuin yleinen kielitiedekään. Asiantuntijuus edellyttää spesifioitumista ja asiantuntijaksi kasvamista. Näkisin että ollakseen aidosti asiantuntija, on oltava suuntautunut aiheeseen kokonaisvaltaisella antaumuksella ja positiivisuudella.
Kouluillemme Suomessa on onneksi tarjolla aivan aidosti asiantuntijoita. Moni rehtori tekee johtajana viisaasti, kuten tehokkuutta etsivässä liike-elämässä tehdään, palkkaamalla natiivin. Liike-elämän puolella on yksinkertaisesti todettu, että nopein ja tehokkain keino saada työntekijä oppimaan kohdemaan kieli, on turvautua natiivin kielenpuhujan palveluksiin. Tilanne on samankaltainen kuin jos astuisit taksiin, jota ajaa kaupunkia huonosti tunteva mutta taksiluvan hankkinut henkilö. Hän ei tunne kaupungin oikoreittejä tai ruuhkasolmuja, ja siksi hän aiheuttaa asiakkaalleen ajan- ja rahan menetystä. Natiivi kuljettaja puolestaan vie asiakkaan määränpäähänsä tehokkaasti.
Edustamani katolinen kirkko on kuin uskontojen Pariisi tai Peking. Variaatioita on valtava määrä. Tulkitakseen lukemattomia variaatioita kirkon opin mukaisesti niin, että oppilaalle muodostuu kuva siitä, mitä kirkon opetus kansanhurskauden variaatioista huolimatta todella tarkoittaa, on opettajan väistämättä oltava ns. natiivi. Natiivisuuden määrite ei tarkoita kyseiseen uskontokuntaan syntymistä vaan asenteellista ja elämäkokemuksellista natiivisuutta.
Oman uskonnon ryhmien oppilaat edustavat monia kulttuureja. Heidän kulttuurisuskonnollisessa identiteetissään esiintyy usein kansanhurskauden muokkaamia variaatioita, joiden ymmärtäminen ja käsitteleminen edellyttävät muutakin kuin kasvatustieteellistä asiantuntijuutta ja pinnallista kiinnostusta kohteeseen. Koulukirjoissamme esiintyy edelleen valtavasti virheitä, vaikka ne ovat asiantuntijoiden tekemiä. Lasteni historian kirjassa kerrotaan keskiajan ”kirkonkirouksesta”. Sellaista ei koskaan ole ollut olemassakaan eikä voisi kirkon omien lainalaisuuksien vuoksi koskaan ollakaan.
Opettaminen on todella vaikeaa! Ihmistieto on epätäydellistä. Epätäydellisiä ovat myös kasvatustieteelliset opit. Epätäydellisen oppimateriaalin ja epäyhtenäisen kansanhurskauden ja teologian keskellä on epätäydellinen opettaja. Viime kädessä opettaja kohtaa oppilaansa, nuoret ihmiset, omalla persoonallaan. Opettajan elämänkokemus ja kyky kohdata ihmisiä ovat lopulta opettajan tärkeimmät ominaisuudet. Opettajan työ vaatii jalostuakseen valtavasti nöyryyttä. Nöyryyttä kohteensa, opetettavan oppiaineen edessä. Aihetta on kunnioitettava ja sitä kohtaan on oltava intohimoisen rakastunut, jos mielii tavoitella asiantuntijuutta.
Perheet luottavat opettajaan heidän rinnallaan lapsensa ohjaajana tämän itsetunnon ja sosiaalisen identiteetin muodostumisessa. Vastuu ei voisi olla suurempi. Tehtävää ei voi mitenkään kuvitella arvoneutraaliksi. Tämän vuoksi moni rehtori katsoo natiivin päteväksi. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää, ettei lapsi koskaan joudu asiantuntijan rooliin oman uskonnolliskulttuurisen identiteettinsä edustajana kouluissa minkäänlaisen laittoman yhteisopetuskokeilun varjolla. Tämän vuoksi on tuettava nuorten mahdollisuuksia opiskella päteviksi opettajiksi, sen uskonnon asiantuntijoiksi, jossa he ovat natiiveja.
Osmo Vartiainen
Opetusjohtaja
Julkaistu alunperin Uskontojen yhteistyö Suomessa – USKOT-foorumi ry:n blogissa osoitteessa uskotfoorumi.blogspot.com.
